Joan Didion: Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä

Joan Didion on nimenä minulle tuttu, ei sen kummemmin. Huhtikuussa oli Teatteri Jurkan bloggareille järjestämä Lue, koe, kirjoita -haaste, jossa luettiin Didionin teokset, päästiin Katri Kekäläisen inspiroivalle teatterikritiikin kirjoittamisen intensiivikurssille ja lopulta nähtiin näytelmä Maagisen ajattelun aika ja kirjoitettiin siitä. Ensimmäisen osion eli kirjojen lukemisen suoritin kiireellä ennen kritiikkikurssia, mutta tämä varsinainen bloggaaminen venyi luovasti kesäkuulle.

Teoksessaan Maagisen ajattelun aika (Like, 2007) Didion elää läpi miehensä kuoleman jälkeisen vuoden. Kuolema tapahtuu yllättäen joulukuussa, kotona vietettynä iltana avioparin palattua juuri sairaalasta koomassa makaavan tyttärensä luota. Vuoden aikana Didion yrittää selittää itselleen miehensä kuolemaa, käy läpi siihen johtavia tapahtumia ja jää kiinni pyörteisiin, jotka heittävät tämän menneen hetkiin.

Surun kokemus teoksessa on yksityinen, kuin läpileikkaus Didionin tunteman menetyksen anatomiaan. Yksityisyys aiheutti minulle sen, että koin vaikeaksi samaistua ja liikuttua hänen surustaan, enhän minä tuntenut hänen miestään tai tytärtään tai ihmisiä joista kirjassa kerrotaan. Sen sijaan alan kyllä verrata surun kokemista omaani, niihin tunteisiin joita on itse kokenut.

On kirja toki surullinen ja koskettava, mutta välillä tulee hieman tirkistelevä olo. Suru on, no, niin yksityistä ja jättää Didionin sanoin ihmisen niin hauraaksi ja jollain tavalla läpinäkyväksi. Ja ehkä siinä on sekin, että kirja vie ajattelemaan sitä omaa surua ja jään analysoimaan, en haluaisi juuri nyt tehdä sitä.

Puhtaana lukukokemuksena Maagisen ajattelun aika oli kuitenkin varsin miellyttävä, vaikka tauon jälkeen kerronnan rytmiin oli hidasta päästä. Ajatus hyppii ajasta ja paikasta toiseen kirjassa ja sitten omassakin päässä. Rytmin tullessa tutuksi teksti soljuu ja kulkee kuin polveileva joki.

Teoksessa Iltojen sinessä (Like, 2012) on siirrytty ajassa eteenpäin. Miehen menetyksestä on tuskin alettu toipua, kun Quintana-tytär joutuu sairaalasta toiseen ja aika vie kohti vääjäämätöntä kohtaloa. Didion muistelee teoksessa tytärtään, vanhemmuuttaan, pohtii omaa vanhenemistaan ja yksin olemistaan.

Luettuna Maagisen ajattelun ajan jälkeen Iltojen sinessä oli jollain tavalla helpompi, se ei ollut yhtä hauras vaikka surullinen olikin. Lyhyestä mitastaan huolimatta teoksen painolasti on sivujaan raskaampi. Jotenkin kauheaa kuitenkin sanoa, että tämä oli tosiaan kevyempi itselle, ehkä osasin jo valmistautua tyyliin, suruun, vääjäämättömään.

Olisin ehkä jonain toisena aikana osannut suhtautua näihin kirjoihin eri tavalla. Nyt ne olivat minulle vaikeita, tämä teksti on tosiaan ollut luonnoksissa jo usean kuukauden enkä ole palannut siihen. En myöskään aikone palata näihin teoksiin enää. Jollain tavalla kuitenkin arvostan Didionia, sitä rohkeutta jolla hän kirjoittaa asiat esiin ja asettaa oman rikkinäisyytensä kaikkien näkyville.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (The Year of Magical Thinking, 2005)
Like, 2007. 221 s.
Suomentanut: Marja Haapio

Joan Didion: Iltojen sinessä (Blue Nights, 2011)
Like, 2012. 151 s.
Suomentanut: Kirsi Luoma

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedtin Oneiron (Teos, 2015) oli useiden huulilla viimeistään kirjan pokatessa viime vuoden Finlandia-palkinnon ja löytyi varmasti myös monen joululahjapaketista. Itse ajattelin ensin odottaa, lainasin kirjan sitten bestseller-lainana ja laina-ajan nolosti loppuessa sain kirjan lainaan Suketukselta, onneksi on tällaisia kirjallisia tukiverkkoja.

Oneironissa mennään pää edellen tuonpuoleiseen tai ainakin valkoisuuteen, jossa seitsemän eri maista kotoisin olevaa naista kohtaavat. Aikaa ei ole saati muita kiintopisteitä kuin naiset itse ja heidän päällänsä olevat vaatteet. Kyky tuntea katoaa vähitellen ja on epäselvää, miten välitilasta pääsisi eteenpäin. Naiset alkavat kertoa toisilleen tarinoita itsestään, elämästään, kuolemasta ja hetki hetkeltä päästään lähemmäs totuutta, siirtymää ja jonkinlaista havahtumista.

Kukin naisista pääsee kertomaan tarinaansa vuorotellen ja Lindstedt on antanut kaikille omanlaisensa tavat puhua ja kertoa. Itselleni jäivät erityisesti mieleen tunteellinen ja puhelias brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, katkera ja mykkä kurkkusyöpää sairastava Wlbgis ja mallintöistä ja paremmasta elämästä haaveleiva senegalilainen Maimuna. Eniten sivutilaa tuntuu saavan newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, jonka kanssa minulla oli vaikea lukijasuhde. Miten suhtautua kirjan sivuilta hyökkäävältä tuntuvaan taiteilijaan, jonka jonkinlaisesta ylemmyydestä ei vain saa otetta? Moskovalaisesta lukemisesta pitävästä Polinasta olisin lukenut mielelläni enemmän, nyt alkoholiin turvautuvasta kirjanpitäjästä sai vain huteran otteen. Marseillelainen kaksosia odottava Ninakin jäi jotenkin ohimeneväksi johtuen toisaalta ehkä siitä, että tämän olennaisin osuus teoksessa oli eräänlaisen listan muodossa. Itävaltalaiseen teinityttöön Ulrikeen, jonka seurassa tarina aloitetaan, jäi myös hämmentävä suhde kun yritti päästä hahmon kanssa samaan aikaan selville siitä, mitä tälle oikein on tapahtunut.

Lukemiseni vanusi aluksi tavattomasti, en päässyt mukaan kerrontaan ja unohtelin tapahtumia ja sekoitin niitä toisiinsa. Runsas erilaisten tekstityylien käyttö ja kerronnan monipuolisuus myös pyörryttivät, vaikka pidinkin sitä kiinnostavana. Vasta romaanin toisessa osassa pääsin kunnolla mukaan, selasin sivuja eteenpäin hurjaa vauhtia ja olin mukana tapahtumissa. Ehkä oli odotettava, että itsekin pääsi jonkinlaiseen välitilaan.

En varsinaisesti ihmettele, että Oneiron on saanut niin paljon kehuja. Se on kerrontaratkaisuiltaan omaperäinen, monipuolisuudessaan kiinnostava ja aiheeltaan omaperäinen. Minua teos piti kuitenkin käsivarren mitan päässä, ei ottanut täysin mukaansa mutta antoi kuitenkin olla ihmettelemässä jossain rajalinjoilla. Tajunnanräjäyttävään lukukokemukseen en siis päässyt, mutta mieltä kutkuttaa ajatus tämän lukukokemuksen uusimisesta jonain rauhallisempana hetkenä.

Laura Linstedt: Oneiron
Teos, 2015. 439 s.
Kansi: Jussi Karjalainen/Aki-Pekka Sinikoski

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Palasin taas Harry Pottereiden pariin. Osin metsästän taas sitä tunnetta, minkä näiden lukemisesta saa. Luin kirjan ensimmäistä kertaa kuumana kesäpäivänä vuonna 2000, kun en jaksanut pyöräillä kirjastoon. Se oli menoa se. Aktivoitumista auttoi kyllä myös Hyllytontun höpinöitä -blogin käynnissä oleva Okklumeus-lukuhaaste.

Juonta sun muuta en ruodi nyt yhtään, jos tämä tarinan alku pojasta joka eli ei ole tuttu niin kirja auki ja vähän äkkiä. Olen lukenut tämän jo en muista kuinka monta -kertaa, juoni on tuttu eestaas, mutta edelleen se jaksaa ihastuttaa ja koukuttaa.

Jaana Kapari-Jatan suomennos on erinomainen. Olen lukenut Pottereita viime aikoina vain englanniksi, viimeisiä osia en ole tainnut lukea suomeksi ollenkaan. Kieleen oli kuitenkin helppo solahtaa, hymähdellä käännöksille ja sille miten tutulta tämä kuitenkin tuntui.

Aina rakas, aina paras tämä teos. Nyt odotan vain, että pääsisin aloittamaan Salaisuuksien kammion.

Laitettakoon tämä HelMet-haasteeseen jossain päin maailmaa kielletyn kirjan kohtaan.

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997)

Tammi, 1998. 335 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Kansi: Mika Launis

Minna Rytisalo: Lempi

Kerrankin oli oikeasti aikaa ja mielenrauhaa lukea, kun olin muutaman päivän Hangossa. Alkukesän kuulaaseen paisteeseen ja navakoihin tuuliin valitsin Minna Rytisalon esikoisteoksen Lempin (Gummerus, 2016), joka kolahti minulle jokin aika sitten ennakkokappaleena postilaatikkoon.

Lapin sota vie rintamalle Viljamin, Pursuojan isännän, ja odottamaan jäävät niin tuore vaimo Lempi kuin avuksi hankittu piikatyttö Elli. Helppoa ei ole myöskään Lempin siskolla, saksalaisen heilan kanssa olo kun ei olekaan aina niin hohdokasta kuin ajatteli. Rakkaus vie kaikki mennessään, yllytetty tai yllättäen tullut, riipivä ja raastava, satuttavuudessaan silti vastustamaton ja mitä erilaisimpiin tekoihin ajava.

Lempi pitää kevyen tiukasti otteessaan, vetää ensisivuilta alkaen kuin huomaamatta imuunsa. Viljamin, Ellin ja Siskon kertomukset muodostavat kokonaisuuden, jonka lopullista muotoa arvaili lukiessaan ja jossain sitä päätyi niihin oikeisiin aavistuksiinkin. Henkilöhahmojen dynamiikka on taiten kuvattu ja jokaisen omanlaisensa suhde Lempiin on kiinnostava. Paljon en uskalla tässä sanoa, saatte itse havaita ja kokea.

Luin tarinan loppuun hankolaisella rantakalliolla, huokaisin kirjan suljettuani. Lempi oli kokonaisvaltainen lukukokemus, mukaansatempaava mutta hillitty. Tyynen pinnan alla räiskyi tunteita jos jonkinlaista, mustasukkaisuutta ja intohimoa, pelkoa ja lempeyttä. Tarina jäi ihon alle kytemään, ei ole päästänyt vieläkään otteestaan.

Mainittakoon tässä lopuksi että kyllä, tunnen Lempin kirjoittaneen Minna Rytisalon kirjablogiympyröistä jo useamman vuoden takaa. Ja kyllä, se että tämä kirja on Minnan kirjoittama varmasti vauhditti sitä että luin sen näin pian. Silti tämä teksti ei ole kaverikehu, vaan vilpitön ihastuminen hienoon tarinaan ja laadukkaaseen tekstiin. Lukekaa tekin. Minä aion hankkia tästä teoksesta vielä sen virallisen version hyllyyni asumaan.

Lempi ilmestyy heinäkuun lopulla.

HelMet-haasteessa olkoon tämä vuonna 2016 julkaistu kirja.

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus, 2016. 234 s.

Lavalta: Remote Helsinki (Rimini Protokoll / Korjaamo Stage)

Yhteiskuva lauman kanssa.

Seuraan opasteita kohti Hietaniemen haustausmaan taiteilijakukkulaa, allekirjoitan vastuuvapauspaperin ja saan korvilleni kuulokkeet. Tihkusateisessa perjantai-illassa on alkamassa Rimini Protokollin ja Alexander Weinsteinin Remote Helsinki, joka on osa Korjaamo Teatterin Stage-festivaalia. Kun kaikki ovat saaneet kuulokkeensa, on aika aloittaa kierros tekoälyn ohjaamana.

Suuri osa elämyksen hienoutta on sen yllätyksellisyys, joten en aio avata kierroksen tapahtumia sen tarkemmin. Joka tapauksessa liikumme ympäri Helsinkiä maan päällä, sen alla ja lopulta ylläkin. Hyvät kävelykengät tekevät kierroksesta mukavamman. Lisäksi ei tarvitse yhtään huolestua, että joukosta voisi eksyä tai joutuisi tekemään jotain yksin. Laumana ollaan, laumana tehdään.

Esitys on jossain määrin osallistava, mutta kuulokkeet korvillaan on kuin omassa kuplassaan. On turvallinen olo ja jotenkin lauman mukana kulkeminen antaa rohkeutta tehdä. Toki voi heittäytyä vähemmänkin, ei siitä kukaan rankaise. Hauskaa oli myös seurata kuplan ulkopuolella olevien, siis täysin tavallisten ohikulkijoiden reaktioita, hämmentyneitä katseita, hymyjä, epäileviä vilkaisuja olan yli.

Tekisi mieli kovasti kertoa ja analysoida suosikkikohtiani. Sanottakoon nyt kuitenkin vain, että katsomossa oleminen oli avartavaa, loppuhuipennus kosketti ja tekoälyn sanomiset jättivät mietittävää. Esityskonsepti oli mahtava ja tällaiseen osallistuisi mielellään myös muissa paikoissa, samanlainen kierros on jo toteutettu muun muassa Moskovassa, Antwerpenissä ja Milanossa. Odotan myös kiinnostuksella alkavatko samankaltaiset esitykset yleistyä kaupunkikuvassa, en pistäisi pahakseni.

Remote Helsinki toi lopulta mukanaan kevyemmän olon. Paikoin esitys on surumielinen, ehkä vähän uhkaavakin, mutta lopulta mieltä lämmittää että on ollut hetken osa laumaa ja vaikka kaikki tämä on ohimenevää, on sitä silti ollut läsnä hetkessä. Tehnyt joukon mukana, hymyillyt, katsonut tuntematonta hetken silmiin.

Esityksiä on kesän loppuun asti, liput ostetaan etukäteen esimerkiksi Tiketistä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.