Sinimaaria Kangas: Sielunhevonen

Sinimaaria Kankaan Sielunhevonen (Into, 2017) on yksi tämän vuoden yllättäjistäni. Sain ystävältä lukuvinkin ja tartuin suositukseen, vaikka kirjastossa takakannen perusteella epäilinkin teoksen olevan niin sanotusti "vain" heppakirja. Kannatti kuitenkin uskoa, sillä hevostelun lisäksi sain uppoutua hienoon kasvutarinaan ja vanhemman ja lapsen välisen suhteen pohtimiseen.

Seitsentoistakesäisen Julian elämä romahtaa kertaheitolla. Vakavasti sairastunut äiti kuolee ja lähes samalla henkäyksellä pois saatellaan myös äidin rakas ratsu Harry. Julian kilparatsastusura tyssää kuin seinään, eikä tyttö tiedä mitä elämällään tekisi. Lopulta päätään nostaa hullu haave: Julia lähtee Amerikkaan äidin sukulaisten luokse etsimään itselleen omaa Harrya, sielunhevosta. Sillä ei ole väliä, että hevosen kuljettaminen Eurooppaan on tavattoman vaikeaa ja että Suomeen jäävä perhe on sekasortoisessa tilassa. Matkallaan Julia joutuu tutustumaan itseensä ja pohtimaan omia valintojaan sekä selvittämään itselleen millainen suhde äitiin todella oli.

Viimeiset sivut kirjasta luin junassa ja saatoin pyyhkäistä salaa kostunutta silmänurkkaa. Jotenkin nyt osui ja upposi kovaa. Teokseen oli helppo syventyä, kerronta oli sujuvaa ja tarina kiinnostava. Varmaan takaraivossa kolkutteli myös paljon lämpimiä muistoja kouluajoilta, kun yli puolet lukemistani kirjoista oli nimenomaan hevoskirjoja, mutta en usko hevosharrastuksen olevan pakollinen tästä kirjasta nauttiakseen.  Sielunhevonen on kaunis pieni romaani kasvamisesta, luopumisesta, juurista ja unelmista.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, sillä olisihan se ihanaa osata oikeasti ratsastaa. Enää osaan vain pikkuisen siitä, mitä joskus yläkouluikäisenä ehdin oppia.

Sinimaaria Kangas: Sielunhevonen
Into, 2017. 220 s.

Lavalta: anõnumos

Kuva: anõnumos

Hikisiä viinirypäleitä strobovalojen välkkeessä

Seison tiistai-iltana Malmin lentoasemalla räntäsateessa ja kuuntelen kaiuttimesta rätisevää ääntä. Kohta minua tultaisiin hakemaan esitykseen. Alkamassa on anõnumos, immersiivinen esitys jonka takana on anonyymiksi jäävä työryhmä. Huputettu hahmo tulee noutamaan minut sisään, jätän ulkovaatteet rekkiin ja myös omaan päähäni laitetaan musta huppu. Lähden kävelemään valaistua portaikkoa kolmanteen kerrokseen ja mietin, että mitäköhän tästä nyt tulee kun ahdistaa ja suussa maistuu vain kaalilaatikko.

Työryhmä kertoo tapahtumakuvauksessa ehdottavansa maailmaa, joka ei perustu yksilöön ja hyökkäävänsä nimettömyydellä näkymätöntä sortoa, nimetöntä vallankäyttöä ja tuntematonta kauhua vastaan. Lisäksi todettiin esityksen sisältävän alastomuutta, seksuaalisesti virittyneitä kohtauksia sekä kontaktia tuntemattomien kanssa. Immersioasteen saisi toki pääasiallisesti valita, päättää itse lähteäkö kontaktiin mukaan, mutta kuitenkin. Ennakko-odotukseni olivat siis varsin ristiriitaiset, mutta erikoinen miljöö ja omalaatuinen esitysidea kiinnostivat kuitenkin enemmän kuin pelottivat.

Teoksen alkuvaiheessa en suoraan sanottuna ollut kovin innoissani. En saanut kiinni huppupäisten esiintyjien liikehdinnästä saati löytänyt sitä odottamaani immersiota. Jyskyttävä musiikki ei tuntunut omalta. Onneksi kaikki tämä haahuilu oli vasta jonkinlaista alkulämmittelyä, sillä pian kaiuttimista särisi tuntemattomalla äänellä tarkempia ohjeita ja varsinainen esitys alkoi. Lähdin tanssimaan muiden mukana ja totesin, että hyvä on sitten, annetaan mennä.

Ja kannattihan se, reivaaminen ja irtipäästäminen. Yhteisen "nostatuksen" jälkeen tilassa sai liikkua vapaasti. Esiintyjät ottivat kontaktia, johon sai tarttua halutessaan. Kävin vessabileissä, kompuroin portaissa, reivasin hallissa itseni hikeen, sain viiniä ja söin hikisen viinirypäleen. Paljon muutakin tilassa olisi voinut jälkikäteen kuulemani perusteella kokea, joten tilassa liikkumiseen ja ovien availuihin olisi voinut kannustaa selkeämmin tai jollain tavalla merkitä sallittuja tiloja, sillä itse en loppupeleissä kuitenkaan tohtinut kokeilla kaikkia ovenkahvoja tai vaellella autionoloisiin nurkkauksiin.

Anonymiteetin varjolla tilassa oli joka tapauksessa helppo liikkua ja osallistua toimintaan. Suurin osa oli pukeutunut mustiin, joten aina en edes tiennyt hengasinko esiintyjien vai katsojien joukossa. Esityksen alastomuus ei tuntunut vaivaannuttavalta, vaikka niin olin vähän pelännyt promokuvien perusteella. Jossain vaiheessa asiaan oikeastaan lakkasi kiinnittämästä huomiota, oli tissejä ja pyllyjä ja se oli ihan ookoo.

Lopulta minua tullaan hakemaan, saan sivuhuoneessa lasin vettä ja takkini ja pääsen ulos takaisin räntäsateeseen. Pyöräilen takaisin kotiin hikisenä reivaamisesta ja mietin, että olipahan taas. Todella sekopäistä, tavallaan aika ihanaa ja yhteisöllistä, ei sitten kuitenkaan kovin ahdistavaa. Hieno kokemus.

Lisää tietoa esityksestä ja sen taustoista löytyy facebook-sivuilta, esityksiä on vielä 1.-2.12.

Kiitokset työryhmälle lipusta esitykseen!

Rakkautta, yläkoulutuskaa ja hienoja kuvituksia - syynissä vuoden 2017 Finlandia Junior -ehdokkaat

Koska tykkään ympäröidä itseni lukuhaasteilla, päätin huvikseni lukea kaikki Finlandia Junior -ehdokkaat ennen palkintojen julkaisemista. Onneksi on kirjastolaitos ja kirjastokortti kahteen eri kuntaan, pusuja vaan sinne Keravan kirjastoon. Vähän viime tinkaan tämä sitten meni, mutta maalissa ollaan sentään päivä ennen h-hetkeä. Seuraavassa siis lyhyet tunnelmoinnit kaikista kuudesta ehdokkaasta (joiden valintaperustelut löydätte täältä) ja lopussa täysin mutulla heitetty oma suosikkini.

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba (Otava)

Kahden maan Ebba kertoo neljäsluokkalaisesta Ebbasta, jolle Suomen ja Saksan kotien välillä lentely on lähes arkipäivää vaikka myös hieman jännittävää. Kerronta perustuu Ebban sisäiseen puheeseen ja tilanteiden ja tunteiden analysointiin. Finlandia-talossa järjestettävät itsenäisyyspäivän tanssiaiset aiheuttavat riemua, lentäminen terrorismiuutisten jälkeen pelottaa, äidin tiukka kuri ärsyttää välillä ja uuden perheen Saksasta löytänyt isän Ebba haluaisi itselleen. Teos on helppolukuinen, mutta tunsin itseni hieman eksyneeksi sen ajatusten sekamelskassa. Olisin ehkä kaivannut selkeämpää punaista lankaa, nyt tartuttavaa oli niin paljon että en oikein saanut tarinasta otetta. Kirjaan on joka tapauksessa ujutettu kiinnostavia ajatuksia esimerkiksi kansalaisuudesta ja sen määrittelystä ja arkipäivän rasismista. Marika Maijalan harmaasävyinen kuvitus on sympaattinen.

Lastenkirjahylly-blogissa kiitellään muun muassa Ebban tarkkaa havainnointikykyä ja helposti samaistuttavaa pohdintaa.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö (WSOY)

Jukka Behmin Pehmolelutyttö on tämän vuoden ehdokkaista vanhimmille lukijoille suunnattu. Viisitoistavuotias Emilia päätyy ikään kuin vahingossa tilanteeseen, jossa hän saa vanhemmilta miehiltä rahaa ajastaan ja pienistä palveluksista. Vanhemmilleen tai ystävilleen Emilia ei uskalla asiasta kertoa, sillä hän ei koe varsinaisesti tekevänsä mitään väärää vaikka omat epäilykset nousevatkin välillä pintaan eikä ahdistavista ajatuksista aina saakaan ihan kiinni. Heräävä seksuaalisuus aiheuttaa hämmennystä, eikä Emilia tiedä kelle muulle voisi ongelmiaan purkaa kuin rakkaille pehmoleluilleen. Kerrontaratkaisu on onnistunut, sillä se pitää kirjan paikoin ahdistavuudestaan huolimatta riittävän kevyenä. Behm kuvaa nuoren tytön maailmaa yllättävän tarkkanäköisesti ja ymmärtävästikin. Pehmolelutyttö on vahvasti kiinni tässä ajassa ja valottaa sellaista osaa nuorten elämästä, josta ei välttämättä uskalleta tai haluta keskustella. Kirjan loppuratkaisu lämmittää mieltä.

Pehmolelutyttö on WSOY:n nuortenromaanikirjoituskilpailun voittaja.

Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa suositellaan tätä niin nuorille kuin heidän kanssaan tekemisissä oleville.

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: ZOO! Viraalit nerot / Virala genier (Otava/Förlaget)

ZOO!-sarjan aloitusosa Viraalit nerot hymyilyttää. Kasiluokkalainen Atlas lähettää sähköposteja Uuteen Kaledoniaan muuttaneelle ystävälleen ja kertoo niissä päivittäisiä kuulumisia yläkoulun elämästä. Tyttöjen ihailema Justus Kristus on nostanut itsensä entistä suurempaan suosioon aloittamalla vohvelointi-viraali-ilmiön ja Atlasta kismittää. Yllättäen pojat kuitenkin ovat vastakkain paikassa koulun johtokunnassa. Kampanjoinnin lisäksi sähköposteissa puhutaan tytöistä, nettisarjakuva Zoosta, tytöistä ja niin edelleen. Huumoripitoinen kirjaa tuo mieleen ysäriklassikon Bertin päiväkirjat ja aivan loistavan Hullu hullumpi yläaste -sarjan, samankaltaista koohellusta luvassa. Laura Beckin suomennos on leppoisaa luettavaa ja Pentti Otsamon kuvitus ilahduttaa. Hieman edelleen pureskelen sähköpostin käyttämistä viestintämenetelmänä, se ei tunnu olevan yläkoululaisille se luontevin tapa, mutta tällekin toisaalta annetaan syy kirjassa. Mainio opus pojatkin lukee -henkeen.

Ihminen välissä-blogissa kehuttiin kovasti kirjan lämminhenkistä huumoria ja piti teoksesta, vaikka alku vähän takeltelikin.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava)

Mauri Kunnas. Niin. On hullua, että Kunnas ei ole ollut ehdokkaana kertaakaan aiemmin, sen verran vakiintunutta lastenkirjallisuuden kalustoa hänen teoksensa jo ovat. Koiramäen Suomen historia on jälleen kerran hieno voimannäyttö, sillä siinä kerrataan hauskasti mutta sisältörikkaasti Suomen historiaa uskonpuhdistuksen ajoista Runebergiin. Historian merkkitapahtumiin osallistuvat luonnollisesti myös Koiramäen lasten esi-isät milloin postitalonpoikina, milloin hakkapeliittoina. Teksti on pääasiassa historiasta kertovaa, mutta kuvista löytyykin sitten senkin edestä hauskoja yksityiskohtia. Herra Hakkaraiset ja Heikki Hämähäkit seikkailevat luonnollisesti mukana. Koiramäen Suomen historia ei ole se helpoin tai letkein Kunnas, mutta ansaitsee kyllä ehdottomasti paikkansa Kunnas-kirjastossa. Sääliksi käy tosin niitä aikuisia, joiden lähilapset pyytävät lukemaan ääneen myös kansien sukuluettelot vuosilukuineen.

Kirjasähkökäyrä-blogissa annettaisiin palkinto mieluusti Kunnakselle.

Sanna Mander: Nyckelknipan (Schildts et Söderströms)

Sanna Manderin Nyckelknipan on värikkäästi kuvitettu ja iloisesti riimitelty teos kerrostalon erilaisista asukkaista ja hukkuneen avaimen etsinnnästä. Mukaan mahtuu niin järjestystä rakastava Veda, internetissä raivoava Valter kuin karamelleja keräävä Harry ja paheellisesta elämästä nauttiva Anita-apinakin. Riimit istuvat mukavasti ääneenluettavaksi, niiden poljento on miellyttävä. Riemukas kuvitus on puiolestaan täynnä pieniä yksityiskohtia, itseäni ilahduttivat muun muassa Extrakuiva runousoppi 2 ja Manderin itse suunnittelema Pori Jazzin mainosjuliste erään asunnon seinällä. Vauva nukahti tyytyväisenä tätä lukiessa.

Teos on julkaistu myös suomeksi nimellä Avain hukassa (Kustantamo S&S), mutta täytyy myöntää että itselleni riimit maistuivat paremmin tällä kertaa ruotsiksi. Manderin teos on voittanut tänä vuonna Rudolf Koivu -lasten ja nuortenkirjakuvituspalkinnon.

Luetaanko tämä? -blogissa on luettu tämä suomeksi ja ihasteltiin myös kuvitusta ja riimejä.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas (Otava)

Ninka Reitun Sinä olet superrakas on yksinkertaisesti ihana kirja. Tarinassa Iso ja Pieni seikkailevat sekä Helsingissä että kotona ja pohtivat yhdessä mitä rakkaus oikein on. Rakkaus voi säilyä, vaikka välillä olisi muualla tai keskeyttäisi leikit komentaakseen syömään. Liialta ällöannostukselta säästytään raikkaan ja iloisen kuvituksen ansiosta, sekin on Reitun käsialaa. Erityisesti tykkäsin siitä, että kirjassa on nimenomaan isähahmon ja lapsen välistä puuhausta ja rakkaushöpöilyä. Vauvaa nauratti kovasti tätä lukiessa.

Sininen keskitie -blogissa kiitellään Reitun kuvitusta ja kirjan pysyttelyä arkisessa balanssissa ilman lällyilyä.

***

Laadukas kuusikko siis kyseessä eikä ylituomari Anna Puun hommaa käy lainkaan kateeksi. Itsekin mietin pitkään, minkä valitsisin näistä itse. Jos palkinto jaettaisiin Suomi100-meriiteillä, menisi palkinto luonnollisesti Mauri Kunnakselle. Tätä mieltä oli myös mystinen "kansa" yleisöäänestyksessä: Mauri Kunnas sai noin kaksi kolmasosaa annetuista äänistä. Itse kuitenkin taipuisin antamaan Finlandia Juniorin tällä kertaa Sanna Manderille, sillä Nyckelknipan kuvaa positiivisella tavalla tätä aikaa ja moninaisuutta, se on hauska luettava ja kuvitus on kaunis. Plussaa annan myös kaksikielisyydestä.

Finlandia-palkinnot jaetaan 29.11. eli tätä julkaistaessa huomenna. 

Ami Lindholm: Vauvakirja

Kaksplussan sivuilta nyysitty kuva, tekijä (tietenkin) Ami Lindholm.

Olin kuullut jo etukäteen useita kehuja Ami Lindholmin Vauvakirjasta (Kosmoskirjat, 2017), se kuulemma kuvaisi vauva-arkea ja vanhemmuutta erinomaisesti. Lainasin kirjan kirjastosta ja istuimme siipan kanssa lukemaan sitä yhdessä. Ei mennyt kauaa, kun silmät olivat kosteat sekä hillittömästä repeilystä että pienestä liikutuksesta. Teos hankittiinkin sitten seuraavalla viikolla omaksi, niin oivallisesti se tätä tämän hetken arkea kuvaa.

Täytyy kyllä myöntää, että jos olisin lukenut teoksen vaikka puoli vuotta sitten olisin varmaan korkeintaan hymistellyt suurimmalle osalle jutuista. Nyt kun päivät koostuvat lähinnä  kolmekuukautisen vauvan kanssa seurustelusta, imetyksestä, vaipanvaihdosta, päiväunille nukuttamisesta ja vauvallisten ystävien tapaamisesta kolahtavat jutut varmasti eri tavalla.

Lindholm aloitti Vauvakirjan tekemisen omana vauvavuonnaan luonnostellessaan ylös fiiliksiään. Tämän kirjaksi painetun version lisäksi kuvia on julkaistu Kaksplus-lehdessä jo vuodesta 2012, mutta kirjassa on myös uusia, sitä varten tehtyjä juttuja.

Lindholmin piirrosjälki on ilahduttavaa. Yksinkertaista, värikästä, tekstaukseltaan selkeää. Kuviin on saatu tiivistettyä jotain olennaista tästä sumuisesta arjesta, väsymystä, hämmennystä ja iloa. Lukiessa tuli sellainen olo, että joku ymmärtää mitä tämä on ja samalla sai vähän tsemppiä itselleen, kyllä tämä tästä. Taaperoarkeen enemmän liittyvät sivut pitänee lukea uudelleen sitten kun sinne asti joskus päästään.

Tiedättekö muuten, mistä erottaa vauvan ja lapsen? Tämän kysymyksen ratkaisulle naurettiin siipan kanssa vedet silmissä. En spoilaa vastausta, saatte hankkia kirjan käsiinne selvittääksenne asian.

Suosittelen erittäin lämpimästi vauvallisille ihmisille tai jo isompien lapsien vanhemmille mutta miksei myös ei-lapsellisille. Tällaista tää on. Ihan parasta.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirja "kertoo sinusta", niin vahvasti resonoi nyt omaa elämää tämä teos.

Vauvakirjasta on blogannut myös INAhdus, sielläkin kiitellään että tätä teosta pystyy hyvin lukemaan myös sumuisilla aivoilla.

Ami Lindholm: Vauvakirja - kirja tuoreille vanhemmille
Kosmoskirjat, 2017. 64 s.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Aloitin taannoisen lukuhaasteeni pokkarihyllystäni kaivamalla Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman -romaanilla, joka oli julkaisuvuonnaan 2005 Finlandia-ehdokkaanakin. Ehdokkuus ei ole kirjan luettuani yllätys, sillä vaikka teksti on ihon alle hiipivän ahdistavaa, on kirjoitus taidokasta ja aihe tärkeä.

Annan äiti soittaa ja pyytää tätä käymään tapaamassa veljeään Joonaa mielisairaalassa. Vierailu ahdistaa niin paljon, että matkallaan Anna vitkuttelee ja käy samalla mielessään sekä veljen hoitoon päätymiseen johtanutta tapahtumaketjua että yhdysvaltalaisen miesystävänsä Ianin perhehistoriaa. Kummassakin suvussa kipukohdat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle eikä niiden prosessointi ole mitenkään helppoa. Ajatukset sodasta ja terrorismista kulkevat tiiviisti tarinan mukana, mutteivät korostu liikaa.

Romaani on mitaltaan vain 158 sivua, mutta ei sen pitempi tarvitse ollakaan. Hirvonen saa kirjoitettua sivuille kaiken sen olennaisen, surun ja epätietoisuuden, voimattomuuden. Päälinjat kirjasta tuntuvat haipuvan nopeasti mielestä, mutta tässä muutamaa viikkoa lukemisen jälkeen on helppo palauttaa mieleen väläyksiä kirjan kohtauksista. Sinne ne jäivät mieleen, vaikka pyyhkiä yrittäisi.

Vaikutuin hurjasti, mutta tämän jälkeen oli pakko lukea jotain kevyempää. Pää ei kestä kerrallaan kuin tietyn määrän tunnekuohuja.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan esikoisteos.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain, 2005. 158 s.