Lavalta: Kinky Boots (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kuva: Mirka Kleemola

Uupunut horjuu korkokengillä

Olin odottanut viime keväästä asti pääseväni katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Bootsin. Ensimmäisten arvioiden jälkeen odotin sitä vielä enemmän. Tekijätiimi vaikutti loistavalta ja loppuunmyydyt katsomot puhuivat tietysti omaa kieltään. Lokakuisena perjantaina marssin viimein katsomoon kädessäni toinen illan kahdesta viimeisestä lipusta.

Ympäri maailmaa kiitosta kerännyt Kinky Boots on glitteriä ja punaista pursuava musikaali itsensä ja muiden hyväksymisestä ja sydämen avaamisesta. Vaikka pulaanjoutuneen tehtanperijän ja säihkyvän dragartistin yllättävästä yhteistyöstä ponnistava tarina ei sinänsä yllätä juonenkäänteillään, on Samuel Harjanteen ohjaaman esityksen sydän täyttä kultaa.

Harmillisesti elämäniloa ja riemua pursuava musikaali oli yksinkertaisesti liikaa uupuneelle mielelleni. Kun on ensin jännittänyt kaksi viikkoa esityksen lipputilannetta ja nukkunut muutenkin liian vähän, olin katsomossa todella ylivirittyneessä tilassa. Rentoutuminen oli käytännössä mahdotonta enkä päässyt kunnolla musikaaliin sisään. Harmitti vietävästi, mutta vika ei ole työryhmän tai esityksen.

Työryhmä nimittäin on mahtava. Lauri Mikkolan Lola säteilee lavakarismaa parven viimeisille riveille asti ja Lolan Enkelit (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Sandberg) sähköistävät lavan välittömästi sinne marssiessaan. En voi kuin tuijottaa suu auki, miten nämä säihkyvät olennot suoriutuvat energisistä tanssinumeroista korkeissa koroissaan kuin vettä vaan. Myös Petrus Kähkösen isänsä saappaisiin pujouttautunut Charlie Price on hahmona onnistunut ja vakuuttaa etenkin toisen puoliajan soolonumerossa Sielukas mies. Dynamiikka Mikkolan ja Kähkösen välillä toimii alusta asti ja he ovat toisilleen hyvät vastinparit.

Koko ensemble on muutenkin täysillä mukana toiminnassa. Laulut raikaavat ja energia pysyy koko ajan katossa. Symppasin hirvittävästi Anna Victoria Erikssonin Laurenia ja Tero Koposen Don nousi lopulta itselleni yhdeksi teoksen olennaisimmista hahmoista. Täytyy myöntää, että sydämeni läpätti myös tehtaan Georgelle, Joachim Wigeliukselle, joka ei ollut urautunut vaan oli aina valmis lähtemään tehtaan muutoksiin mukaan. Erityispisteet annan myös kapellimestari Eeva Kontulle, jonka energisestä toiminnasta saa vilauksen jos sattuu istumaan parvella sopivasti kuten minä.

Esitys on toimiva myös visuaalisesti. Gunilla Olsson-Karlssonin koreografioimat tanssinumerot ovat näyttäviä kuten kuuluukin ja esityksessä nähtävä nyrkkeilykohtaus oli myös upea. Lavarakenteet (Peter Ahlqvist) luovat esitykseen hienoja tiloja monessa kerroksessa ja värikäs pukusuunnittelu (Tuomas Lampinen) on hyvässä kontrastissa tehdastilojen kuluneiden tiiliseinien kanssa.

Paljon oli siis hyvää, mutta katsoja ei tällä kertaa yltänyt samaan tasoon. Ehkä siis pääsen vielä uudestaan Kinky Bootsin pariin paremmassa vireystilassa ja silloin minäkin huudan Hei jee!

Kinky Boots jatkaa syyskauden jälkeen vielä keväällä eli tämän ehtii vielä loistavasti nähdä.