Sinimaaria Kankaan Sielunhevonen (Into, 2017) on yksi tämän vuoden yllättäjistäni. Sain ystävältä lukuvinkin ja tartuin suositukseen, vaikka kirjastossa takakannen perusteella epäilinkin teoksen olevan niin sanotusti "vain" heppakirja. Kannatti kuitenkin uskoa, sillä hevostelun lisäksi sain uppoutua hienoon kasvutarinaan ja vanhemman ja lapsen välisen suhteen pohtimiseen.
Seitsentoistakesäisen Julian elämä romahtaa kertaheitolla. Vakavasti sairastunut äiti kuolee ja lähes samalla henkäyksellä pois saatellaan myös äidin rakas ratsu Harry. Julian kilparatsastusura tyssää kuin seinään, eikä tyttö tiedä mitä elämällään tekisi. Lopulta päätään nostaa hullu haave: Julia lähtee Amerikkaan äidin sukulaisten luokse etsimään itselleen omaa Harrya, sielunhevosta. Sillä ei ole väliä, että hevosen kuljettaminen Eurooppaan on tavattoman vaikeaa ja että Suomeen jäävä perhe on sekasortoisessa tilassa. Matkallaan Julia joutuu tutustumaan itseensä ja pohtimaan omia valintojaan sekä selvittämään itselleen millainen suhde äitiin todella oli.
Viimeiset sivut kirjasta luin junassa ja saatoin pyyhkäistä salaa kostunutta silmänurkkaa. Jotenkin nyt osui ja upposi kovaa. Teokseen oli helppo syventyä, kerronta oli sujuvaa ja tarina kiinnostava. Varmaan takaraivossa kolkutteli myös paljon lämpimiä muistoja kouluajoilta, kun yli puolet lukemistani kirjoista oli nimenomaan hevoskirjoja, mutta en usko hevosharrastuksen olevan pakollinen tästä kirjasta nauttiakseen. Sielunhevonen on kaunis pieni romaani kasvamisesta, luopumisesta, juurista ja unelmista.
Helmet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, sillä olisihan se ihanaa osata oikeasti ratsastaa. Enää osaan vain pikkuisen siitä, mitä joskus yläkouluikäisenä ehdin oppia.
Into, 2017. 220 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.