Riikka Pulkkinen: Totta

Vasta nyt sain aikaiseksi tarttua ensimmäiseen Riikka Pulkkiseeni, hänen toiseen romaaniinsa Totta (Otava, 2010). Kehuttuun, paljon luettuun. Eniten ehkä ystävän suosituksesta, joka sanoi viime vuonna tämän olevan todella hyvä.

Minä en tiedä osaanko olla äidittä, minä en tiedä ehdinkö oppia näinä viikkoina jotka ovat jäljellä, minusta tuntuu että se vie minulta lopun elämääni.

Totassa on hitaasti syöpään kuoleva vahvatahtoinen nainen, Elsa, ja hänen miehensä Martti, taiteilija, joka on yksi kertojista. Sitten on Ella, lääkäri, edellisten tytär ja hänen tyttärensä Anna, gradua kirjoittava, paikkaansa maailmassa etsivä. Molemmat myös kertojia. Ja Eeva, nainen kuusikymmentäluvulta, nainen jonka tarina kietoutuu edellisistä jokaiseen. Eeva, joka tuo tuulahduksen vanhasta Pariisista, Kuhmon pelloilta ja ranskan opinnoista, leveistä ikkunalaudoista. Rakkautta ja salaisuuksia, pelkoa ja kaipuuta, niistä Pulkkinen kirjoittaa.

Tottaa lukiessani minulle nousi vahvana mieleen viime kesänä lukemani Essi Tammimaan Paljain käsin. Molemmissa kirjoissa on kolme sukupolvea naisia, rakkautta ja rakkaudettomuutta. Ensimmäistä enemmän Totassa, jälkimmäistä Paljaissa käsissä.

Hesarin arvio sanoo: ihmeellisen kaunis tarina. Onhan se. Ja silti minulle jää levoton olo, tai ei, surullinen ja vähän väsynyt. Pulkkinen kirjoittaa kauniisti ja minä tunnistan kirjasta, tarinasta paljon tuttuja tunteita ja paikkoja. Matkoja raitiovaunuissa ja se tunne, kun ei osaa sanoa vaikka haluaisi. Tai jos ei osaa päättää.

- Tulin etsimään erästä naista, hän on kotoisin kaskipellon kupeesta, mies sanoo.
- Täällä asuu vain maailmannaisia.
- Millaisia, mies kysyy.
- Unimaailman.

Jäin miettimään minne Annan sisar Maria jäi, nainen, jolla oli peltotyöläisen käsivarret ja käheä, tilan ottava nauru. Minne Mariaa tarvittiin, jos hän vain heiluu toisinaan taustalla, on hiljaa ja lohduttaa? Ja miksi Eeva oli sellainen kuin oli, tai oikeastaan miksi niin. Ja millainen suru täytyi Martin kannettavana olla, samoin kuin Elsan.

Suuria tunteita, hyvä tarina ja silti, silti minä en täysin vakuuttunut. Parasta oli menneen ja nykyisen limittyminen, se että ei aina tiennyt mikä on totta, ei voinut tietää. Jokin kuitenkin jäi otteen päähän, jokin sama tunne kuin Tammimaan kirjan kanssa, että en tiedä mihin minä tämän tarinan kanssa jäin, pidinkö vai enkö. Aika näyttäköön.

Suosittelen rauhallisiin hetkiin, suurten tunteiden ja limittyvien tarinoiden kaipuuseen.

Maalauksen mallinna istuneet mm. Jossu, Laura, Salla, Jaakko, Sara ja pihi nainen. Totan kävi KOM-teatterissa katsomassa Suketus.

Riikka Pulkkinen: Totta.
Otava, 2010. 333 s.
Kannen kuva: Aino-Maija Metsola.

Luettu osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.