Lavalta: Breaking the Waves (Turun kaupunginteatteri / Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Perjantai-iltaa ajattelee usein kevyemmän viihteen iltana, mutta välillä voi tehdä toisinkin. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden yhteisproduktio, Lars von Trierin elokuvaan perustuva Breaking the Waves on mainostekstien mukaan julma draama ja lupaus pitää. Itse en ole tosin elokuvaa nähnyt, mutta von Trierin muita töitä tuntevana osasin odottaa ahdistavaakin esitystä.

Tarina sijoittuu pieneen, tiukasti uskonnolliseen kylään 1970-luvun Skotlannissa. Bess (Helmi-Leena Nummela), tunteellinen, naiivi ja Jumalan kanssa yksityisiä keskusteluja käyvä nuori tyttö rakastuu öljynporauslautalla työskentelevään Janiin (Taneli Mäkelä) ja saa poikkeuksellisen luvan kirkon miehiltä mennä naimisiin. Pariskunnan rakkaus on intohimoista, mutta myös haastavaa kun Jan joutuu työskentelemään pitkiä aikoja poissa Bessin luota. Tilanne muuttuu, kun Jan loukkaantuu lautalla vakavasti ja Bess tekee kaikkensa, jotta hänen rakastamansa mies pysyisi hengissä ja onnellisena.

Tiedätkö sen Lars von Trierin elokuvan, jossa nuori nainen joutuu yhteisönsä hyljeksimäksi ja jolle käy paljon kaikkea kamalaa? Näin muun muassa keskustelimme miehen kanssa väliajalla ja siinä vaiheessa tilanne oli toiseen puoliaikaan nähden vielä melko seesteinen. Toisaalta tämä oli odotettavissakin. Näytelmä on rankka, teemoiltaan raastava ja näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä lavalla. Esityksen loppuessa olo on ravisteltu.

Nummela ja Mäkelä tekevät hienoa työtä esityksen pääparina. Dynamiikkaa on ja kumpikin tekee tavattoman raskaan roolin, Nummela tunteiden vietävänä olevana Bessinä ja Mäkelä vakavasti sairastuneena Janina. Länsiväylän haastattelussa Mäkelä kertoi tämän olevan yksi uransa raskaimmista rooleista enkä ihmettele yhtään. Myös muu roolitus, joka koostuu Turun kaupunginteatterin näyttelijöistä, on onnistunut. Erityisesti Dorothyn roolissa nähtävä Minna Hämäläinen on ehdottoman vakuuttava ja jämpti.

Esityksen lavastus on varmaa Markus Tsokkisen käsialaa. Kuulas kalliomaisema muuntuu tarvittaessa kirkoksi, sairaalaksi ja ruokailutilaksi. Tuulen ja viileän sään voi kuvitella, etenkin kun salissa oli esitysiltana hieman tavallista viileämpää rikkoutuneen lämpöputken vuoksi. Taustalla nähtävät Salla Malkavaaran projisoinnit tuovat öljynporauslautan ja myrskyävän meren tilaan. Visuaalisesti esitys on tavattoman hieno, myös niinä rumina hetkinään.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kotimatkalla käymme pitkän keskustelun lavaraiskauksista ja muidenkin graafisten asioiden näyttämisestä lavalla. Mietimme muun muassa olivatko kaikki pitkään ja hartaasti näytetyt kauheudet täysin välttämättömiä esityksen vaikuttavuudeksi. Paha sanoa, mutta itse olisin selvinnyt myös viitteellisemmällä käsittelyllä, vaikka ymmärrän että alkuperäisessä elokuvassa käsittely on varmaankin ollut samankaltaista ellei jopa graafisempaa.

Yön nukuttua esityksestä voi jo vähän etääntyä. Olen vaikuttunut, surullinen ja vähän jopa väsynyt. Toisaalta tarinassa on jotain tavattoman lohdullista ja kaunista. Rakkaus on joskus rumaa, mutta se on voimakas tunne. Lopusta olin jopa iloinen, se toi minulle tarpeellisen valon tähän tarinaan, muuten olisin varmaan edelleen tavattoman ahdistunut. Kiitos.

Breaking the Wavesin ehtii nähdä Espoon Revontulihallissa vielä marraskuussa ja Turun Logomossa on muutama esitys sekä marras- että joulukuussa.

Lavalta: Hamlet (NT Live / Barbican Theatre)

Kuva: Barbican

Harvoin tulee pakattua eväitä mukaan kun teatteriin lähtee, mutta maanantaina tuli tehtyä tällainen temppu. NT Live -esitykset tuovat taas Lontoon meininkiä kotomaahan ja tällä kertaa vuorossa oli Shakespearen Hamlet. Kestoa tällä esityksellä lupailtiin olevan noin kolme ja puoli tuntia, joten eväsleivät tulivat ihan tarpeeseen.

Tarina oli tuttu ennestään ja se ei sinänsä tarjonnut mitään suurta ja yllätyksellistä. Hommahan menee niin, että Tanskan prinssi Hamletilla menee vähän kurjasti. Isän haamu kertoo, että kuningattaren kanssa naimisiin mennyt Claudius-setä oli vääryydellä ja viekkaudella kruunun itselleen anastanut ja tällainen peli ei tietenkään käy. Hamlet ryhtyykin punomaan juonia Claudiuksen pään menoksi, mutta samalla muut luulevat tämän menneen täysin päästään sekaisin ja onpa siinä sivussa kaikenlaisia väärinkäsityksiä ja sotkuja myös Ofelia-neidon kanssa. Kaiken lisäksi Tanskan valtion tilanne on hieman epävakaa, kun sotavarusteluja tehdään naapurimaissa.

Twitterissä monet näytelmää katsomassa olleet vaikuttivat hieman pettyneiltä. Esitystä kuvattiin muun muassa yllätyksettömäksi ja tavanomaiseksi. Toisaalta monet heistä elleivät jopa kaikki olivat nähneet Hamletin aikaisemmin muodossa tai toisessa. Minulle ja siipalle tämä puolestaan oli ensimmäinen kerta, jos Leijonakuningasta ei siis lasketa. Tällöin tuli varmasti katsottua esitystä hieman eri silmin.

Itse pidin näytelmän visuaalisuudesta ja mukaansatempaavuudesta, massiivisesta pituudesta huolimatta katsomossa ei nimittäin ollut tylsää vaikka nukahtamista vähän etukäteen pelkäsin. Benedict Cumberbatch veti nimiroolin varmoin ottein ja herran kiitokseksi voinee myös sanoa sen, että näytelmää tulivat katsomaan varmasti monet joita Shakespeare ei muuten välttämättä kiinnostaisi. En kuitenkaan nosta Cumberbatchia sen kummemmalle jalustalle tässä, sillä myös muu roolitus oli oiva ja toimiva, omat tontit hoidettiin ammattitaidolla. Mies tosin pyysi mainitsemaan, että Cumberbatchin artikulaatio ja painotukset shakesperiaanisen englannin lausunnassa olivat herkullisia. Itse pidin erityisesti Ofelian (Sian Brooke) romahtamisesta ja Claudiuksen (Ciarán Hinds) osoittamasta heikkoudesta, miten surullinen mies joka ei täytä itselleen asettamiaan vaatimuksia ja jää niiden alle.

Kokonaisvaltainen elämys siis tämä Hamlet, kiinnostava näytelmä josta selvästi löytyy pontta vielä nykypäivänäkin ja taipuisuutta erilaisiin tulkintoihin. Tämä Lyndsey Turnerin ohjaus tuntui olevan nykyisyyttä lähentelevästä ajankuvastaan huolimatta melko perinteinen ja olisi hauska nähdä tästä erilaisia tulkintoja. Kiitokset vaan taas Finnkinolle NT Live -näytösten järjestämisistä!

Hamlet on vielä mahdollista nähdä kahdessa marraskuisessa encore-esityksessä, kurkkaa lisätietoja täältä.

Lavalta: Nummisuutarit (Kansallisteatteri)

 Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterin Suuren näyttämön syksyn tulokas Nummisuutarit oli vähän sellainen tapaus, että ookasin ja hookasin että meniskö katsomaan vaiko eikö. Vihdoin kun olin tuttavapiirin kommenttien perusteella päättänyt että kyllä mennään, tuli Kansallisteatterista kutsu Bloggariklubin myötä tätä katsomaan. Iloitse sinä häähuone, totta kai tulemme!

Nummisuutarit on ilmeisesti jonkinlainen kesäteatteriklassikko, minulle tämä oli ensimmäinen kerta tätä katsomassa. Näin lyhyesti todettuna tässähän nummisuutari Esko lähtee kosiomatkalle Kreetan kättä pyytämään ja veli Iivari samaan aikaan viinaa hakemaan. Eipä siinä, ei mene ihan putkeen kummallakaan, Esko saapuu keskelle Kreetan hääjuhlaa, puusuutarin se otti häilyväinen nainen, ja Iivarikin pistää riksinsä viinaan. Ja siinä sitten juoksennellaan ja voivotellaan ja otetaan lisää viinaa.

Alkutekstiä en ole myöskään lukenut (jos ei tästä vielä käynyt ilmi) ja siitä sain heti pyyhkeitä äidiltä kun puhuimme esityksen jälkeen puhelimessa, näytelmä kun kuulemma on löytynyt meiltä kotoa hyllystä. Pitää korjata tilanne. Joka tapauksessa tämän vuoksi räpistelin läpi esityksen juonen helmoista kiinni pitäen, mutta koin pysyväni kuitenkin riittävästi mukana. Oikeastaan se juoni ei ollut minulle tässä se antoisin juttu, vaikka niin ei ehkä saisi sanoa. Muutama myös hieman ihmetteli tekstin loppujen lopuksi vähäistä määrää, replikointia ei nimittäin ollut oikeastaan hirveästi.

Ennen esitystä pääsimme Bloggariklubin myötä kuulemaan esityksen lavastaja Kati Lukkaa ja pukusuunnittelija Tarja Simosta. Tätä myöten esitystäkin tuli katsottua alustuksen perusteella. Lukka ja Simonen puhuivat muun muassa siitä, kuinka Eskon yllä näkyvillä Leijona-symboleilla ei oltu haettu yhteyttä perussuomalaisiin vaan pikemmin suomalaisuuden symboleihin. Esitystä katsoessa oli kyllä helposti ymmärrettävissä, mistä nämä yhteydet puolueeseen löytyvät, mutta päätin tietoisesti ohittaa ne ja katsoa esitystä erilaisten lasien läpi. Se oli oikeastaan aika antoisaa, koska silloin koin Eskon neutraalimpana, vähän törttönä mutta omassa jääräpäisyydessään taipumattomana, vähän surullisena mutta sympaattisena hahmona. Muutkin poliittiset viittaukset jätin nyt suosiolla pureskelematta, en jaksanut niitä ajatella.

Visuaalisesti pidin esityksestä huimasti. Jo alun prologikohtaus, jossa näyttelijät näkyen vain siluetteina tanssivat vasten keltaista valaistua taustaa, on kaunista katsottavaa. Sama tarkkaan harkittu ja jollain tavalla kuulas linja jatkuu läpi esityksen. Erityisesti pidin seurahuoneen lavastuksesta ja toisen puoliajan alkaessa lavalle nousseesta mäntymetsästä. Olinkin Kansallisteatterin ohi kulkiessani ihmetellyt mihin ihmeeseen niitä sisälle raahattuja rankoja tarvittiin. Toisen puoliajan aloittava Iivarin deliriumuni oli myös mehevää katsottavaa, viinanhuuruista ja demonista mutta samalla ihailin suomalaisiin klassikkomaalauksiin tehtyjä viittauksia.

Toisella puoliajalla melkein ärsytti, kun Eskon toikkaroidessa humalapäissään yleisö herkesi nauramaan. Itselleni kohtaus näyttäytyi enempi traagisena. Sen sijaan minua huvittivat ensimmäisen puoliajan häissä muutamat tunnelmakuvat, aikamoisia katseita, mutta melko yksin sai tyrskähdellä. Komediana tätä mainostetaan ja komediana teos on kirjoitettu. Kesäteattereissa esitys saanee enemmän kieli poskessa -tyyppistä vivahdetta, Reinikaisen ohjauksessa koin tämän enemmän tragikoomisena ellei jopa tosiaan traagisena.

Kuva: Stefan Bremer

Näyttelijät ovat esityksessä hyviä, mukana on paljon tuttuja ja ilahduttavan paljon myös näitä nuoria taitavia tekijöitä. Aku Hirviniemi ei ole lainkaan pöllömpi Esko, mäntyä päin vaan, mutta erityismaininnan saa tällä kertaa Inga Björn. Björn on vakuuttanut minut lavalla jo useampaan kertaan ja tämän naisen liikehdintä on tavattoman lumoaa katsottavaa, hänet tunnisti jo alun silueteista hiuspehkon perusteella.

Nummisuutarit myös näyttäytyi minulle jonkinlaisena sisarteoksena viime syksynä ensi-iltansa saaneelle Pohjalla-esitykselle, jossa oli paljolti sama työryhmä. Näyttämöllä kuullaan, kuten myös Pohjalla silloin, näyttelijöiden itsensä soittamia musiikkinumeroita ja muutenkin tunnelmassa on yhtäläisyyksiä. En valita, pidin kovasti silloin ja pidin nytkin.

Ristiriitaisista tunnelmista huolimatta totean, että pidin Nummisuutareista ihan hirvittävästi ja erityisen paljon ensimmäisestä puoliajasta. Etenkin tässä nyt parin yön nukkumisen jälkeen on oma visio jotenkin kirkastunut. Hienoja näyttämökuvia mielessä paljon ja jotenkin sellainen villi kokonaisuus rullailee päässä. Ryypit sille!

Muita bloggauksia halajavat voivat lukea vaikka seuraavaa eli Katri odottaa vielä toista katselukertaa ennen lopullisen mielipiteen muodostamista ja Talle oli oikeinkin vaikuttunut.

Lavalta: Lokki (Red Nose Company / Espoon kaupunginteatteri)

Nina (Niina Sillanpää) ja lokki. Kuva: Tero Ahonen

Espoon kaupunginteatterin ohjelmiston vahvuuksia omat omien tuotantojen lisäksi ehdottomasti myös lukuisat vierailut. Oma ennakkosuosikkini syksyn esityksistä oli Red Nose Companyn Lokki, joka tuo lavalle Tšehovin klassikkonäytelmän Suomessa ennennäkemättömänä, pidennettynä versiona. Päivitetyn tekstin lisäksi näytelmä on viety klovnerian maailmaan ohjaaja Philip Boulayn havainnon kautta, jossa hahmot ovat kuin klovneja vaikkei punaisia neniä ja maskeja kasvoilla olekaan.

Yhdentoista näyttelijän voimin lavalle nousee maaseutukartano saleineen ja pihalle kyhättyine teattereineen. Konstantin (Jari Virman) tahtoisi olla vakavasti otettava kirjailija ja kirjoittaa rakastamalleen Ninalle (Niina Sillanpää), rikkaan tilanomistajan tyttärelle. Poikaansa pompottaa hänen äitinsä, näyttelijätär Arkadina (Minna Puolanto), joka tuo mukanaan kuuluisan kirjailijan Trigorinin (Eero Järvinen). Maaseudun rauhasta ei puolestaan nauti Arkadinan veli Pjotr (Jouko Puolanto) ja omat ongelmansa on tilanhoitajapariskunnallakin (Riku Korhonen ja Nora Raikamo). Heidän tyttärensä Maša (Amira Khalifa) haikailee Konstantinin perään ja Mašaa haikailee syliinsä puolestaan opettaja Semjon Semjonovitš (Oskari Perkki). Pakkaa sekoittaa vielä lääkäri Dorn (Tatu Siivonen) ja koko ajan taustalla tuntuu hiippailevan työmies Jakov (Teemu Aromaa), ainut joka kaartista on saanut kasvoilleen perinteisen klovnin maskin ja nenän.

Reilu kolmituntinen esitys ei ole lähtökohtaisesti helpointa katsottavaa, etenkään Louhisalin penkeillä jotka pitävät puolensa lyhyemmissä esityksissä mutta alkavat parin tunnin jälkeen puuduttaa. Onneksi lavalla nähtävä näyttelijöiden (vai klovnien) joukko on niin taitava, että työtä katsoo mielellään. Tunnelma vaihtuu vakavasta herkkään ja ennen kaikkea traagisesta koomiseen. Rakkaudesta puhutaan paljon, mutta monella kohde ei vastaa tunteisiin ja on usein myös rakastunut toiseen. Myös teatteri, kirjoittaminen ja kuuluisuus saavat paljon tilaa. Millaista on olla kuuluisa kirjailija, mitä menestys maksaa.

Roolitus on onnistunut ja näyttelijät tavattoman taitavia. Veikkaan, että jos erilaisten klovnityyppien tuntemus ja niiden välinen hierarkia olisi ollut tutumpaa, olisi esityksestä saanut vielä enemmän irti. Hahmojen klovnimaisuuden kykeni joka tapauksessa havaitsemaan. En osaa tässä nostaa esille erityisesti ketään, sillä parasta oli mielestäni hahmojen yhteispeli lavalla. Hatunnosto toki myös laajan tekstimassan omaksumisesta.

Arkadina (Minna Puolanto), Dorn (Tatu Siivonen) ja Maša (Amira Khalifa). Kuva: Tero Ahonen

Tässä nyt huikeat kaksi kertaa Tšehovia nähneenä voinen todeta, että hänen näytelmänsä sekä pitkästyttävät kauheasti että ovat samalla tavattoman viihdyttäviä. Nytkin huomasin välillä olevani katsomossa lähes puoliunessa, mutta silti hereillä ja kiinnostuneena. Jotain viehättävää siinä pysähtyneessä pitkäveteisyydessä siis on. Mieskin totesi, että ensimmäisen puoliskon puolessavälissä näytelmä tuntui jaanaavalta, mutta näytelmän päättyessä totesi olevansa onnellinen sen nähtyään.

Kiitos Red Nose Company jälleen hienosta teatterielämyksestä, tammikuun ensi-iltaa Punaista viivaa odotamme jo kiinnostuksella.

Jäikö Lokki näkemättä Espoossa? Ei hätää, marras- ja joulukuussa järjestetään vielä useita esityksiä Blue Media -studiolla Viikissä, kurkkaa lisätietoa täältä.

Lavalta: Can you pass me the screwdriver, please? (Hanne Ivars / Mad House)

 Pelinappulat laudalla.

Meidän piti mennä pelaamaan vain hetkeksi, jotta ehtisimme käydä vielä ostamassa muistikortin. Onneksi Verkkokaupan kioski on auki vuorokauden ympäri, päädyimme nimittäin istumaan pelipöydän ääressä lähes kaksi ja puoli tuntia. Ei vain malttanut lähteä. Kyseessä oli siis Hanne Ivarsin sosiaalinen peli Can you pass me the screwdriver, please?, jota pelattiin Ihana Baarissa osana Mad House -festivaalin ohjelmaa.

Peliä pelatessa jokainen pelaaja saa oman pelinappulan, joka liikkuu jatkuvasti muokkautuvalla pelilaudalla muiden nappuloiden kanssa. Pelilaudalle ilmestyy asioita pelaajien piirrosten avulla ja piirrokset sekä niihin liittyvät tarinat kumpuavat pelikorteista. Kortteja nostetaan sen mukaan, minkä silmäluvun heittää nopalla. Ykkösellä sai esimerkiksi kortin, jossa oli kokonainen lause joka tuli jotenkin kuvittaa laudalle ja viitosella sai tehdä mitä tahansa. Piirtämisen lisäksi peliin kuuluu keskustelua ja esittämistä (mutta ei tarvitse pelätä, kaikki on hyvin ohjattua ja peliin voi osallistua haluamallaan tavalla).

Peli oli ehtinyt pyöriä jo puolisen tuntia saapuessamme paikalle, mutta onneksi sen rakenne on sellainen että tulla ja mennä voi kuten haluaa. En tosin tiedä, olisiko minulle selvinnyt sen mystisen ruuvimeisselin tarkoitus silloin, nyt se vain kulki yhden pelinappulan mukana. No jaa, ehkä se ei ollut tärkeää. Me joka tapauksessa hyppäsimme suoraan keskelle kolmen hengen peliporukkaa, myöhemmin peliin liittyi vielä yksi pelaaja lisää. Pelilaudalle ilmestyi muun muassa Helsinki ja Lappeenranta, Tallinna, äärettömien dimensioiden universumi, kauppa josta sai ostaa pipareita ja raparperia ja surullinen avaruuschili ja kaikki tämä oli hyvin loogista ja pelattavaa, uskokaa pois.

Edellisen kerran peliporukalla oli kuulemma ollut varsin erilainen tyyli. Peliä oli pelattu seisten ja vauhdikkaammin. Meillä oli siis ehkä perinteisempi lähestymistapa kaikkien istuessa omilla paikoillaan pöydän ympärillä, mutta miellyttävää tämä oli näinkin ja sopi Ihana Baarin rauhalliseen tunnelmaan.

Pelipöydän tila lähtiessämme.

Pelissä voi muuten myös "voittaa", jos onnistuu keräämään itselleen kolme tähteä. Kilpailuhenkisenä lähdin tietysti tavoittelemaan tätä maalia. Kanssapelaajina minulla oli tavattoman mainioita ihmisiä, jotka lahjoittivat minulle tarvitsemistani tähdistä kaksi (ajatelkaa mitä uhrautumista!) ja sain sitten hienon palkinnon. Peli ei onneksi lopu voittamiseen ja vaikka kaikki pelaajat voivat voittaa jos niikseen, pidän ideasta.

Tämä kuvaus ei ehkä kerro pelistä hirveästi, mutta voin kertoa seuraavaa: oli kivaa, vieraassakin peliseurassa homma pyöri todella kivasti, Hanne Ivars vetää peliä miellyttävästi ja oli kuulkaas hauskaa, emme meinanneet lähteä ollenkaan!

Peliä pääsee vielä pelaamaan 28.10., kannattaa mennä! Peliin on vapaa pääsy ja sitä pelataan Ihana Baarissa Tiivistämössä.