Jenni Tuokko: Liiku läpi raskauden

Kuvanottohetkellä vartalo oli jo mallia manaatti, mutta vesijuoksu onnistui edelleen.

En lue urheilukirjoja juuri lainkaan, mutta Jenni Tuokon Liiku läpi raskauden -teokseen (Nemo, 2016) vaikutti sen verran kiinnostavalta ja oli itselle ajankohtainen, joten motivaatio lainaukseen löytyi. Tuokko on muun muassa raskausliikuntaan erikoistunut personal trainer ja kiinnostui aiheesta oman raskaudenjälkeisen kuntoutumisensa kautta. Kirjasta löytyy tekstejä myös yhdeksältä kirjoittajavieraalta, joiden joukosta löytyy muun muassa lantionpohjanfysioterapeutti, fitnessmalli ja -kilpailija sekä urheiluvalmentaja.

Kuten alussa totesin ei urheilukirjatietämykselläni pääse pätemään, mutta uskallan silti väittää tätä hyväksi sellaiseksi. Tietosisältöä on riittävästi ja se on kirjoitettu selkeästi turhia yksinkertaistamatta. Osasta aiheista, esimerkiksi lihaskorjausleikkauksista, olisin selvinnyt vähemmälläkin tiedolla, mutta parempi näin päin. Pidin kovasti myös kirjan positiivisesta ja sallivasta asenteesta. Teksteissä otetaan hyvin huomioon se, miten raskaudet ovat erilaisia ja kannustetaan liikkumaan omien kykyjen ja tilanteen mukaan. Vaikka hikiliikunta ei olisi mahdollista, voi treenata esimerkiksi aina tärkeitä lantionpohjanlihaksia.

Kirjassa olevien jumppaliikkeiden ohjeet olivat selkeitä ja mukana oli myös valmiita harjoitusohjelmia, mikä ainakin itselleni olisi suureksi avuksi. Plussaa annan myös ohjeistuksesta leikkipuistoliikuntaan ja jumppailuun vauvan kanssa, aina ei tarvitse mennä salille saati osata käyttää niitä siellä olevia (mielestäni) pelottavia laitteita. Todettakoon tässä vielä, että minulta suurin osa liikkeistä jäi vielä testaamatta, sillä raskaudenaikaisia en ehtinyt käytännössä tehdä ollenkaan ja muita en saa vielä tehdä. Lainaan tämän varmaan myöhemmin vielä uudestaan ja testaan sitten kun saan.

Uskallan peukuttaa raskaana oleville tai synnyttäneille, joita kiinnostavat raskauden aiheuttamat kehomuutokset ja niiden vaikutus liikuntaan sekä heille, jotka haluavat vinkkejä raskauden jälkeisessä liikunnassa alkuunpääsemiseen.

Jenni Tuokko: Liiku läpi raskauden
Nemo, 2016. 239 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Taloudestamme ei löydy kissoja, ajoittain kissamaiseksi äityvä koira saa nyt luvan kelvata.

Pasi Ilmari Jääskeläisen uutta romaania on tullut odoteltua jo jonkin aikaa ja ilahduin kovasti Väärän kissan päivän loppukesäisestä ilmestymisestä. Lähes välittömästi kirja keräsi aimo määrän kehuja lähipiirissäni, joten odotukset olivat sitäkin myötä korkealla. Itse ehdin kirjan pariin vasta märän lokakuun saapuessa ja tulin sen kanssa haastetuksi, mutta myös palkituksi.

Kaarnan päivän pitäisi olla oivallinen. Se alkaa jäätelöllä perheen kanssa ja sen tulisi päättyä ensin vaimon kokoaman näyttelyn avajaisiin ja sitten Kaarnan juhlapuheeseen ennen Marrasvirran festivaalipäivän huipennusta, ilotulitusta. Iloiset suunnitelmat katkaisee soitto hoivakodista, jossa Kaarnan äiti tekee kuolemaa pitkään vaivanneen muistisairauden päätteeksi. Kuolema ei kuitenkaan ole se suurin ongelma, sillä pian Kaarna löytää itsensä juhlakansaa pullistelevilta kaduilta jahtaamassa äitinsä salaisuuksia ja omaa menneisyyttään. Kulmien takana vaanivat kaiken lisäksi väärät kissat, joita ei parane katsella tai saattaa joutua pahemman kerran sivupoluille.

Kipuilin kirjan kanssa aika pitkään ennen kuin pääsin todella tarinaan sisään. Se ei tosin ole täysin kirjan vika, sillä ensimmäisen kolmasosan ehdin närppiä vain lyhyissä pätkissä ja tämä teos olisi selkeästi vaatinut enemmän keskittymistä ja pidemmän yhtäjaksoisen lukuhetken heti alkuun. Hieman ennen puoliväliä koin jonkin valaistuksen tai hereilläolon hetken ja pääsin samalle aaltopituudelle Kaarnan kanssa.

Jääskeläisen kirjoitustyyli sentään oli tuttu ja turvallinen, siitä pidin edelleen kovasti. Monessa maagisrealistisessa kirjailijassa on sellainen piirre, että heidän tekstiään on mukavaa lukea mutta samalla siinä on jotain hieman epämiellyttävää ja levottomuutta herättävää. Jääskeläisellä on kerronnassaan sellaista tarkkanäköisyyttä ihmiseen, että olosta tulee vähän epämukava ja jollain tavalla se on myös kutkuttavaa.

Pidin kirjan tavasta käsitellä muistoja ja muistia ja kuvata ihmisen avuttomuutta siinä hetkessä, kun ei olekaan aivan varma mikä on todellista. Marrasvirran kuvitteellinen kaupunki toimii myös hienona näyttämönä tälle tarinalle lukuisine siltoineen ja puistoineen, joissa sumukoneet pauhaavat festivaalipäivän tunnelmaa luomassa. Erityisesti pidin miljöössä kuitenkin siitä, miten Jääskeläinen on ujuttanut Kaarnan kaupunkisuunnittelutavoitteisiin ja kaupungin jo olemassa oleviin rakenteisiin arvostusta kirjaa kohtaan. Paikoin tuntuu, että kirjan kappaleet ovat rakkauskirjeitä antikvariaateille ja kirjastoille.

Väärän kissan päivä siis haastoi minut lukijana, ehkä koiraihmiselle oli muutenkin hankalaa sallia mutanttikissojen olemassaolo. Tarina on täynnä mutkia ja sivupolkuja, eikä se paljasta kaikkea itsestään viimeiselläkään sivulla, mutta se saa aivot mukavasti nyrjälleen. Jääskeläisen tuotannossa tämä ei onnistunut ylittämään rakkauttani Lumikkoon, mutta se muistutti jälleen miksi pidän niin paljon maagisesta realismista.

Laitettakoon tämä Helmet-haasteeseen kohtaan vuoden 2017 uutuuskirja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena, 2016. 280 s.
Kansi: Sanna Mander

Holly Black & Cassandra Clare: The Bronze Key (Magisterium #3)

Holly Blackin ja Cassandra Claren Magisterium-sarja on edennyt jo kolmanteen osaansa The Bronze Key. Tuttuun tapaansa kirja lähtee vauhdikkaasti käyntiin eikä juuri jarruttele ennen viimeistä sivua. Tapahtumat jatkuvat kutakuinkin edellisen kirjan rymistelystä, mitä nyt taas on välissä vietetty kesälomaa. Callin henki on siis edelleen uhattuna, vaikka maagiyhteisön suurin uhka onkin tavallaan eliminoitu. Sen kummemmin en kuitenkaan juonesta tässä avaudu, sillä koko kirjan ollessa aikamoista jatkuvaa tykitystä tuntuu hassulta yrittää tiivistää sitä muutamaan virkkeeseen spoilaamatta liikoja.

En nyt muista kenen kirjailijan tai kuuluisuuden suusta kannessa ollut blurb oli ongittu, mutta siinä joka tapauksessa todettiin Magisterium-sarjan solahtavan mukavasti Harry Pottereiden jättämään niin sanottuun tyhjiöön. Tavallaan ymmärrän ja allekirjoitan, sillä maagikoulumeiningissä on paljon samaa kuin Pottereissa, mutta kuitenkin niin, että kirjat eivät tunnu kopioilta. Toisaalta paljon jää myös puuttumaan.

Sinänsä on arvostettavaa, että Black ja Clare ovat pyrkineet pitämään sarjan kirjat suhteellisen napakoina paketteina, sillä kaikkien kirjojen ei tarvitse olla monisataasivuisia järkäleitä. Silti näissä olen jäänyt kaipaamaan nimenomaan lisää lihaa luiden ympärille. Olen kolmen kirjan lukemisen jälkeen edelleen hieman pihalla siitä, miten maagikoulu toimii, keitä siellä opiskelee tai opettaa, miten siellä opiskellaan ja ylipäätänsä miten Blackin ja Claren luoma maailma toimii. Myös henkilöhahmot ovat jääneet etäisiksi, ja siten minua ei nyt hirveästi hetkauttanut eräskään traaginen tapahtuma tässä viimeisessä osassa. Potentiaalia kyllä olisi ja minulla kiinnostusta, joten harmittaa tällainen suurpiirteisyys.

Lukenen silti sarjan seuraavatkin osat (neljäs ilmestyy jo lokakuussa), sillä köykäisyydestään huolimatta teokset lukee nopeasti ja elättelen toivoa josko jotain kehitystä tapahtuisi.

Holly Black & Cassandra Clare: The Bronze Key (Magisterium #3)
Corgi Childrens, 2016. 256 s.

Erkki Palolampi: Kollaa kestää (Kirjablogit ja 101 kirjaa)

Suurtaistelu on pirullinen, koko elimistöä turruttava yhdistelmä ryöppyävää maata, kiviä, puunkappaleita, teräksen siruja, räjähdysainetta, pirstoutuvaa ainetta ja verisiä ihmisjäseniä, yhtämittaista jylinää ja räiskettä, tuskasta vavahtelevaa maata, joka alituiseen muuttaa kamaransa muotoa, ja kuolemaa, kaikkialla kuolemaa...

Muun muassa näin kirjoittaa Erkki Palolampi kirjassaan Kollaa kestää (WSOY, 1940) kokemuksistaan Kollaanjoen taistelussa. Palolampi toimi talvisodassa valistusupseerina ja kertoo romaanissaan Kollaan sotilaiden vimmaisesta taistelutahdosta ylivoimaisen vihollisen edessä. Ylläoleva katkelma on kuitenkin kirjan yleisestä tyylistä poikkeava, sillä enimmäkseen Palolampi keskittyy sodan vaiheiden erittelyyn ja tapahtumien selostamiseen vähemmän runollisella otteella.

Sotakirjallisuus ei ole minun mukavuusalueellani olevaa luettavaa. Tuntemattoman olen toki lukenut, mutta mitään muuta genren kirjallisuutta en juurikaan. Tästä johtuen etenkin kirjan alku oli haastavaa läpikahlattavaa: pp:t, pk:t, JR:t ja kk:t vain vilisivät silmissä ja en tosiaan ollut perillä mistä sotilaasta tai upseerista nyt puhuttiin kun kaikilla tuntui olevan ristimänimen lisäksi vielä rintamalla saatuja liikanimiä kuten "Marokon kauhu" ja "Simuna".

Riittävästi kun sai sivuja alle alkoi tämänkin lukeminen silti sujua. Rintaman rakenne hahmottui, tekstityyli ei enää kalskahtanut niin vieraalta. Palolammen kirjoitustavasta mielestäni huomaa sekä tämän toimittajataustan että voi ounastella tulevaa urheiluvaikuttajan titteliä, sillä paikoin tilanteiden kuvaus muistuttaa kiivasta urheiluselostusta. Tapahtumat etenevät nopeasti, kranaatit paukkuvat ja konekiväärit tikittävät. Lukemisen sujumisesta huolimatta mieleen jää lähinnä tilanteiden kaoottisuus, oli vaikeaa välillä hahmottaa mitä tapahtuu missäkin. Toisaalta oma keskittyminen ei myöskään ollut aina parhaimmillaan, sillä luin kirjaa välillä keskellä yötä kännykän näytöltä tihrustaen ja yöneljältä sitä harvoin on terävimmillään.

Vuoden 1940 kirjana Kollaa kestää puoltaa paikkaansa, sillä talvisota ei, luonnollisesti, ole minnekään unohtunut tänäkään päivänä. Palolammen kuvauksessa suomalainen sisukas sotilas nostetaan jalustalle. Vaikka loppuvaiheessa täydennysjoukkoja ei saatu ja tarpeisto oli vajavaista, ei rintamalla luovutettu. Rauhansanoma maanmenetyksineen otetaan katkerasti vastaan, sotilas painaa päänsä pettyneenä. Kirjan lopussa maalataan hartaasti kuvaa siitä, miten menetetty Karjala jätetään taakse katkerin mielin.

Omasta näkökulmastani teos ei ole ongelmaton, vaikka hyvähän se on täältä lähes kahdeksankymmenen vuoden päästä huudella. Sodan tai oikeastaan taistelutahdon ihannointi tuntuu vieraalta, kuolemaan suhtaudutaan välillä kuin kädenheilautuksella. Toisaalta voisi kyseessä olla suojamekanismikin, sillä jos jokaista rintamalla kaatunutta jäisi suremaan lamaantuisi siinä ihminen kuin ihminen. Ei teos kuitenkaan kylmä ole. Eläväisimmillään Palolampi on kuvatessaan rintamalla olevia miehiä arkisissa puuhissa, kahvinkeitossa tai leikkiä laskemassa.

Uudessa painoksessa on lopussa liitteenä sotahistorioitsija K.J. Mikolan essee aiheesta Kollaan rintama - Talvisodan pienoiskuva, jossa selostetaan hyvin Kollaan merkitystä talvisodassa suhteessa muihin taistelupaikkoihin. Lisäksi teoksessa on laaja kuvaliite Palolammen ottamia kuvia, joiden vakavailmeiset sotilaat lakanoista tehdyissä lumipuvuissaan ovat vaikuttava näky.

Ylen sivuilla on kiinnostava video Sari Näreen haastattelusta kirjan tiimoilta. Näre luki kirjaa muun muassa sotatrauman kuvauksena, näkökulma jota itse en lukiessani osannut niinkään ajatella.

Kuittaan tällä samalla HelMet-haasteesta kohdan Suomen historiasta kertova kirja.

Erkki Palolampi: Kollaa kestää
WSOY, 1940 (uusin painos 2011). 104 s.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)

Erika Vikin esikoisteos Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus, 2017) pääsi yllättämään iloisesti, vaikka olinkin kuullut jo kehuvia huhuja taholta jos toiselta. Steampunk-henkinen fantasiatrilogian aloitusosa nappasi mukaansa heti alkumetreiltä ja piti napakasti otteessaan koko reilun 500-sivuisen mitan ajan. Kyllä kelpaa tällaista fantasiaa Suomessa painaa!

Corildon on seleesi, joka toimii Seuran kartografina Dwyrin mantereella. Myrskyisenä talvipäivänä hänen majakapaikkansa portille lyyhistyy tyttö, joka ei muista itsestään tai menneisyydestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildon ottaa Aleian vastahakoisesti kattonsa alle, huolia kun on jo muitakin hänen havaitessaan poikkeamia seleesien aistimassa mahdissa. Vähitellen selviää, että Aleia ei kuitenkaan ole tavallinen ihmistyttö vaan pystyy myös aistimaan poikkeamat ja omaa muutenkin erikoisia kykyjä. Kaksikko lähtee vauhdilla kohti Seleesiaa selvittämään asioita, mutta taho jos toinenkin haluaa estää heidän etenemisensä.

Päähenkilöiden lisäksi myös useat tärkeisiin asemiin nousevat sivuhahmot ovat kiinnostavia persoonia. Kirjassa maltetaan syventää ja kertoa heistä riittävästi, mutta ovelasti jätetään koukku jos toinenkin seuraavia osia varten. Pidin kovasti itsepäisestä katujen kasvatti Mateosta, sympaattisesta Arata Errenistä ja räiskyvästä Esmestä, oikeastaan voisin luetella tähän lähes koko hahmokavalkadin. Kovasti odotan myös oppivani lisää fennekeistä ja amargundeista.

Vikin luoma maailma on runsas ja kiinnostava, omanlaisensa mutta silti tutun oloinen. Tiedättehän, sellainen että tuntuu kuin olisi käynyt siellä aiemminkin. Se on hyvä merkki (fantasia)kirjassa minulle se. Kerronta on muutenkin sujuvaa ja kieli hiottua, tätä luki ilokseen. Tekisi mieli hehkutella useampaankin kohtaa, mutta tuntuu että enempää puhuminen spoilaisi liikaa ja jotenkin tämän tyytyväisyyshyrinän haluaa myös pitää itsellään.

Kehumiseksihan tämä siis meni, mutta menköön. Onneksi sarjan toinen osa Seleesian näkijä tuli jo elokuussa, odotan lukemista innolla!

HelMet-haasteesta pokattakoon kohta fantasiakirja.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)
Gummerus, 2017. 532 s.