Syvempisoutuisten kirjojen jälkeen kaipasin jotain hieman kevyempää. Niinpä kaivoin hyllystä esiin Kathleen Tessaron Eleganssin (Otava, 2004; Elegance 2003). Alunperin tämä pieni kirja tarttui mukaani kirjastosta puhtaasti kansikuvan vuoksi, onhan siinä tuo iki-ihana piirroskuva Audrey Hepburnista elokuvasta Aamiainen Tiffanylla (vaikka pää puuttuukin). Sittemmin se on löytänyt tiensä omaan hyllyyni antikvariaatin uumenista ja olen tainnut lukea tämän aiemmin jo kaksi kertaa.
"Minä en ole kurpitsa", sanon kuvajaiselleni. "Enkä nakki."
Louise Canova, hieman yli kolmekymmentä vuotta, on jättänyt haaveet näyttelijättären urasta ja työskentelee teatterin lipputoimistossa. Hänen miehensä on menestyvä näyttelijä, entisen valokuvamallin poika, joka huolehtii enemmän täydellisen lampunvarjostimen hankkimisesta kuin parisuhteensa tilasta.
Ohuen harmaan kirjan nimi oli Eleganssi. Se oli hautautunut paksun, kaikesta päätellen täysin koskemattoman, Ranskan kuningashuoneen historiasta kertovan teoksen ja hiirenkorville selaillun D.H.Lawrencen Rakastuneita naisia-pokkarin väliin. Se oli korkeampi ja ohuempi kuin muut hyllyn kirjat, ja se erottui vaatimattomasta ympäristöstään ylhäisenä ja arvokkaana. Nimen kohokirjaimet hohtivat hopeanvärisessä kannessa kuin kultakolikko virtaavan puron pohjalla.
Sitten Louise löytää antikvariaatista Madame Dariauxin teoksen, joka muuttaa hänen suhtautumisensa elämään. Louise haluaa olla elegantti, kauniimpi ja parempi. Ehkä mieskin sitten huomaisi. Näin ei kuitenkaan, luonnollisesti, käy ja Louise huomaa yhtäkkiä olevansa vailla miestä ja elämän suuntaviivatkin ovat jälleen miten sattuu.
Olen kolmenkymmenenkahden, asun siivouskomerossa teatteria harrastavan homon ja vanhanpiian kanssa.
Homokaveri Colin jaksaa silti kannustaa ja syöttää Ouiiselle vain vähän rusentuneita alennuskeksejä, ja rauhallinen Ria jakaa arvokkaita ja ärsyttäviä neuvojaan. Vähitellen elämä alkaa näyttää siltä kuin pitäisi ja uusi mieskin saattaisi olla kiikarissa. Elämänhallinnan lisäksi ongelmia kuitenkin aiheuttaa toisinaan myös sopeutuminen englantilaiseen yhteiskuntaan, jonka käyttäytymissääntöjä amerikkailaissyntyisen Louisen on joskus hankala ymmärtää (kuten ihastus suuriin hattuihin, teehetkien tärkeys ja hämmentävä sääntöviidakko liittyen maaseutuviikonloppuihin).
"Tämä on mahdotonta! Minulla ei ole kumisaappaita, kashmirpuserosta nyt puhumattakaan. Ja öljykangastakit haisevat pahalle!"
"Maassa maan tavalla, Ouise. Pelkkää suolaa vai juustosipulia?"
Eleganssi on hurmaava kirja. Se on kevyt, mutta ei silti aliarvioi lukijaa syöttämällä mitä tahansa huttua. Oikeastaan Tessaron kirjoitustyyli tuo mieleeni Helen Fieldingin Bridget Jonesin päiväkirjan. Tässä ei kuitenkaan kirjoiteta paino- ja miesongelmista, vaan haetaan niihin ratkaisua Mme Dariauxin kirjasta. Esikuvana toimiva Eleganssi on itse asiassa aivan todellinen kirja, ja takakannen mukaan Dariaux on jopa henkilökohtaisesti auttanut Tessaroa kirjan kirjoittamisessa. Lähes jokainen luku aloitetaankin siihen sopivalla katkelmalla tästä eleganssin kultaisesta kirjasta.
Dariaux'n kirjan katkelmat ovat hurmaavaa luettavaa. Toki moni neuvo on aikansa lapsi (en itse ainakaan hankkisi kamelinväristä twinsettiä) ja armoton mutta järkevä. Dariaux esimerkiksi toteaa, että (perinteisen) kauneuden saavat vain harvat, mutta eleganssin sen sijaan voi oppia ja tehdä itsensä täten hurmaavaksi.
Tällä hetkellä en tunne itseäni kovin elegantiksi istuessani kotona shortseissa, ja Dariaux läksyttääkin kirjassaan naisia, jotka pukeutuvat kuin kaupankassaa varten mutta sonnustautuvat kotona vain mukaviin ja käytännöllisiin vaatteisiin. No, ehkä minä toisinaan kuitenkin olen elegantti myös kotona, mutta tällä lämpimällä säällä en yksinkertaisesti viitsi. Lauantaina voin olla, kun voi laittaa mekon suunnatessaan serkun ylioppilasjuhliin. Ja ehkä tuo mies antaa minulle anteeksi, etten aina ole parhaimmillani kotona.
Luettu osana Totally British: Chick Lit-haastetta.
tiistai 31. toukokuuta 2011
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Ian McEwan: Rannalla
Rannalla (Otava, 2007; On Chesil Beach 2007) on minun toinen Ian McEwanini. Se valikoitui nyt Lauantain ohi yksinkertaisesti siksi, että se oli lainauspinostani helpommin saatavilla. Aiemmin olen lukenut Sovituksen, josta olen lukuvihkooni kesällä 2009 kommentoinut näin: turhan "paksua" tekstiä välillä mutta parani päästyään vauhtiin. Mitä sillä sitten olen ikinä tarkoittanutkaan. Täsmennetään nyt kuitenkin että pidin kyllä Sovituksesta mutta se ei herättänyt minussa mitään suuria intohimoja.
Rannalla on kertomus kahdesta nuoresta ihmisestä, Edwardista ja Florencesta, jotka ovat juuri menneet naimisiin. Florence on hyvätuloisen perheen musiikillisesti lahjakas neitokainen, Edward puolestaan työläisen poika, joka osaa lähiseudun kasvien nimet ja on juuri suorittanut loppututkintonsa historiasta. Häämatkalle ollaan lähdetty rannikolle ja kumpaistakin tämä yhteiselon alku velvollisuuksineen tai täyttymyksineen jännittää mutta kovin eri näkökannoista.
Hän ymmärsi mainiosti, että tämä kielitouhu, kielen suorittama penetraatio oli vielä lasten leikkiä, rituaalinen tableau vivant siitä mitä oli tulossa; vähän kuin vanhanaikaisen näytelmän alussa oleva johdantopuhe, jossa selitetään kaikki mitä jatkossa tapahtuu.
Edward-parka. Nuorimies kaikessa innossaan tahtoo vain vihdoin päästä läheisiin tekemisiin kauniin vaimonsa kanssa, kun Florence-rukka puolestaan tuntee inhoa koko ajatukseen. Paljon tapahtuu nuorenparin mielissä ja sitä puolin ja toisin pohdiskelua lukiessaan aivan turhautuu tähän niin yleiseen ongelmaan kun tulkitaan toisen käytöstä ja mennään välillä aivan metsään. Ja vain sen takia, että omaa suutaan on niin hankala avata ja päästää oma äänensä kuuluviin.
Se Florence, joka johti omaa kvartettiaan ja pani tyynesti sen alistumaan tahtoonsa, ei ikinä suostuisi mukautumaan toisten sovinnaisiin odotuksiin. Hän ei ollut mikään lammas, joka nurkumatta alistuisi teuraaksi. Tai penetraatioon.
Rantahotellissa tapahtuvan tunnemyrskun kurimuksista suunnataan välillä katse sekä Edwardin että Florencen menneeseen. Kuinka molemmat kasvoivat oman maailmansa lapsina, Florence vaurauden keskellä venematkoineen ja viuluharjoituksineen, Edward tehden kotitöitä isänsä kanssa ja vaellellen lähimaastossa. Ja kuinka yksi pieni sattuma saattoi heidät yhteen. Sattuma, jonka ihmeellisyyttä moneen kertaan kummastellaan ja muistellaan hellyydellä. Eihän kaksi näin erilaista ihmistä olisivat voineet tuskin muuten kohdatakaan.
Edwardin oma oxfordilainen sivistys eteni aimo harppauksin. Sen kesän kuluessa hän söi ensi kertaa elämässään salaattia, jossa oli sitruunainen öljykastike, ja aamiaisella jogurttia - tarunhohtoista ainetta jonka hän tunsi vain eräästä lukemastaan James Bond-romaanista.
McEwan kirjoittaa kauniisti ja tarkasti vaihdellen sujuvasti näkökulmia kertojien välillä. Huomasin lukevani tätä välillä hyvin terveystiedonopettajamaisesti, hymistellen tälle nuoren parin tuskastelulle ja tunnekuohuille. Rannalla on vähäeleinen kirja, jossa tapahtuu paljon rivien välissä.
"Onko tuo satakieli?" hän huomasi kysyvänsä.
"Se on mustarastas."
"Keskellä yötäkö?" Hän ei kyennyt salaamaan pettymystään.
"Ilmeisesti hyvä laulupaikka. Poika parka joutuu tekemään kovasti töitä." Sitten Edward lisäsi: "Kuten minäkin."
Rannalla ei ehkä ollut minulle tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta se on siitä huolimatta hieno kirja. McEwanin paikoin pelkistetty ilmaisu, rannikon sileiden kivien rahina jalkojen alla, brittiläinen luokkajako ja kaikki se muu luovat hallitun kokonaisuuden, kuin klassisen musiikin kappaleen, jonka ääressä hiljentyy ja rauhoittuu.
Kirja luettu osana Totally British : Modern Men Writers-haastetta.
Rannalla on kertomus kahdesta nuoresta ihmisestä, Edwardista ja Florencesta, jotka ovat juuri menneet naimisiin. Florence on hyvätuloisen perheen musiikillisesti lahjakas neitokainen, Edward puolestaan työläisen poika, joka osaa lähiseudun kasvien nimet ja on juuri suorittanut loppututkintonsa historiasta. Häämatkalle ollaan lähdetty rannikolle ja kumpaistakin tämä yhteiselon alku velvollisuuksineen tai täyttymyksineen jännittää mutta kovin eri näkökannoista.
Hän ymmärsi mainiosti, että tämä kielitouhu, kielen suorittama penetraatio oli vielä lasten leikkiä, rituaalinen tableau vivant siitä mitä oli tulossa; vähän kuin vanhanaikaisen näytelmän alussa oleva johdantopuhe, jossa selitetään kaikki mitä jatkossa tapahtuu.
Edward-parka. Nuorimies kaikessa innossaan tahtoo vain vihdoin päästä läheisiin tekemisiin kauniin vaimonsa kanssa, kun Florence-rukka puolestaan tuntee inhoa koko ajatukseen. Paljon tapahtuu nuorenparin mielissä ja sitä puolin ja toisin pohdiskelua lukiessaan aivan turhautuu tähän niin yleiseen ongelmaan kun tulkitaan toisen käytöstä ja mennään välillä aivan metsään. Ja vain sen takia, että omaa suutaan on niin hankala avata ja päästää oma äänensä kuuluviin.
Se Florence, joka johti omaa kvartettiaan ja pani tyynesti sen alistumaan tahtoonsa, ei ikinä suostuisi mukautumaan toisten sovinnaisiin odotuksiin. Hän ei ollut mikään lammas, joka nurkumatta alistuisi teuraaksi. Tai penetraatioon.
Rantahotellissa tapahtuvan tunnemyrskun kurimuksista suunnataan välillä katse sekä Edwardin että Florencen menneeseen. Kuinka molemmat kasvoivat oman maailmansa lapsina, Florence vaurauden keskellä venematkoineen ja viuluharjoituksineen, Edward tehden kotitöitä isänsä kanssa ja vaellellen lähimaastossa. Ja kuinka yksi pieni sattuma saattoi heidät yhteen. Sattuma, jonka ihmeellisyyttä moneen kertaan kummastellaan ja muistellaan hellyydellä. Eihän kaksi näin erilaista ihmistä olisivat voineet tuskin muuten kohdatakaan.
Edwardin oma oxfordilainen sivistys eteni aimo harppauksin. Sen kesän kuluessa hän söi ensi kertaa elämässään salaattia, jossa oli sitruunainen öljykastike, ja aamiaisella jogurttia - tarunhohtoista ainetta jonka hän tunsi vain eräästä lukemastaan James Bond-romaanista.
McEwan kirjoittaa kauniisti ja tarkasti vaihdellen sujuvasti näkökulmia kertojien välillä. Huomasin lukevani tätä välillä hyvin terveystiedonopettajamaisesti, hymistellen tälle nuoren parin tuskastelulle ja tunnekuohuille. Rannalla on vähäeleinen kirja, jossa tapahtuu paljon rivien välissä.
"Onko tuo satakieli?" hän huomasi kysyvänsä.
"Se on mustarastas."
"Keskellä yötäkö?" Hän ei kyennyt salaamaan pettymystään.
"Ilmeisesti hyvä laulupaikka. Poika parka joutuu tekemään kovasti töitä." Sitten Edward lisäsi: "Kuten minäkin."
Rannalla ei ehkä ollut minulle tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta se on siitä huolimatta hieno kirja. McEwanin paikoin pelkistetty ilmaisu, rannikon sileiden kivien rahina jalkojen alla, brittiläinen luokkajako ja kaikki se muu luovat hallitun kokonaisuuden, kuin klassisen musiikin kappaleen, jonka ääressä hiljentyy ja rauhoittuu.
Kirja luettu osana Totally British : Modern Men Writers-haastetta.
torstai 26. toukokuuta 2011
Jonathan Carroll: Kissing the Beehive
'Forget it - I've thought through all the "what abouts", believe me. I started a short story but it was so dreary that even my pen threw up. I'm telling you, it's bad. It's not writer's block, it's writer's drought. My brain's Ethiopia these days.'
Kissing the Beehiven (Indigo, 1998) kertoja on Sam Bayer, bestseller-kirjailija joka kärsii tuhottoman pahasta kirjoitusblokista. Bayer on tyypillinen Carrollin sankari; naissuhteissaan epäonnistunut lahjakas mies, josta ainakaan minä en voi olla pitämättä. Kertoessaan tarinaa nuoruudestaan tyttärelleen hän löytää ratkaisun pulmaansa; Bayer aikoo kertoa Pauline Ostrovan tarinan. Pauline oli kaunis, älykäs ja erikoinen nuori nainen, jonka ruumiin Bayer teini-ikäisenä löysi joesta kellumasta.
Bayer aloittaa laajamittaisen selvitystyön siitä, mitä Crane's Viewn kylässä todella tapahtui vuosia sitten. Murhaa ei koskaan ratkaistu, ja moni on varma että siitä tuomittu henkilö ei todella olisikaan syyllinen. Apuna mysteerin selvittämisessä Bayerilla ovat mm. hänen tyttärensä Cassandra sekä Crane's Viewn poliisipäällikkö ja Bayerin lapsuudenystävä Frannie McCabe.
Keskiöön Bayerin rinnalle nousee kuitenkin mystinen nainen, Veronica Lake ('Yup that's the name. I guess my mother was kind of a sadist.'). Veronica on varsinainen ihmenainen, joka on sekä kasvattanut vuohia Afrikassa että tekee dokumenttielokuvia. Lisäksi hän on Bayerin vannoutunut fani. Tokihan sitä voi sitten arvata, mitä tästä kohtaamisesta seuraa. Ristiriitoja kuitenkin ilmenee, kun nousee esiin että Veronica ei olekaan ihan normaalia naapurintyttömateriaalia. Lisää hämmennystä soppaan tulee kun joku alkaa lähetellä Bayerille viestejä kirjasta ja tuntuu tietävän asioiden kulusta vähän liikaakin.
'Your story is your soul. The longer you're with someone, the more you trust them, the more you're willing to tell. I believe when you find your real partner, you tell them everything until there's nothing left. Then you start from the beginning, only this time it's their story as well as yours.'
Carroll kirjoittaa yksinkertaisen vangitsevasti. Sanat eivät ole vaikeita, mutta taitavaa on se miten ne asetetaan. Pienten yksityiskohtien huomioiminen ja asioiden kuvaaminen hieman poikkeavasta, erilaisemmasta näkökulmasta tekee Carrollista kirjailijan minun makuuni.
I realized things were on the verge of going too far when I decided to wash all my hats.
Kirjasta löytyy myös viittaus Wieniin, joka ainakin tähän mennessä on löytynyt jokaisesta lukemastani Carrollin kirjasta. Hänen toinen tavaramerkkinsä ovat bullterrierit, jotka nekin taidettiin jossain välissä mainita. Carroll itse asuu Wienissä ja hänellä myös on oma bullterrieri, sellainen valkoinen. Pidän myös Carrollin kirjojen nimistä, sillä niiden merkitys paljastuu usein vasta kun luet kirjaa eteenpäin. Niin on myös Kissing the Beehiven tapauksessa.
Jälleen kerran tällä kerralla Carroll sai minut olemaan täysin liimattuna tähän kirjaan kahden päivän ajan. Olin myös hieman ärtynyt kirjan lopusta, vaikka se olikin juuri sellainen kuin piti. Carroll vain sattuu olemaan sellainen kirjailija, joka osaa hyvällä tavalla todella raivostuttaa loppuratkaisuillaan.
Totta puhuen minun on hankala kirjoittaa Carrollista, sillä hän todella on minun se kirjailijani. Carroll on kirjailija, joka sekä naurattaa, saa minut rakastumaan hahmoihinsa ja jolle olen myös todella suuttunut useamman kerran (ja antanut yhtä monta kertaa anteeksi). Hänen kirjansa onnistuvat aina yllättämään minut maagisella realismillaan ja imaisemaan minut matkaansa. Aina uutta aloittaessani pelkään, että tuleeko nyt se Carroll josta en pidä. Niin ei onneksi vielä ole käynyt.
Rakkaimpia esineitäni on viime vuonna mieheltäni saama joululahja. Se on kankainen nenäliina, joka on päivätty Wienissä joulukuussa 2010 ja siinä on tervehdys minulle herra Carrollilta. Lahja on yhdistelmäviittaus lempikirjailijaani ja yhteen suosikkisarjoistani Big Bang Theory ja sen jaksoon The Bath Item Gift Hypothesis.
Onko kukaan teistä lukenut Carrollia? Tavallaan minua harmittaa se että hänestä ei tunnuta kauheasti Suomessa tiedettävän, mutta toisaalta olen salaa onnellinen että saan pitää häntä niin sanotusti itselläni.
tiistai 24. toukokuuta 2011
Muriel Barbery: The Gourmet (suom. Kulinaristin kuolema) + ajatuksia ruoasta
Olin kuullut tästä kirjasta monesta eri paikasta, nähnyt kuvia ja lukenut muutaman arvostelunkin. Ihana Hanna lainasi tämän minulle aikoja sitten ja nyt viimein pääsin uppoutumaan tähän.
Muriel Barbery raottaa kirjassaan The Gourmet (käännetty englanniksi 2009, suomeksi julkaistu Gummeruksen toimesta 2011) ovia kahteen minua kiinnostavaan aiheeseen, ruokaan ja Ranskaan. Pierre Arthens, arvostettu ruokakriitikko on kuolemaisillaan. Ainut asia, joka tätä intohimoisesti ainoastaan ruokaan suhtautuvaa miestä vaivaa on jokin unohtunut maku.
I am going to die and there is a flavour that has been teasing my taste buds and my heart and I simply cannot recall it. I know that this particular flavour is the first and ultimate truth of my entire life, and that it holds the key to a heart that I have since silenced.
Niinpä lukija pääsee makumatkalle tämän mahtavat Maîtren mukana, matkalle läpi tuoksujen, suutuntumien ja hetkien. Hetkiä ravintoloissa, puutarhoissa, matkoilla ja kotona. Barberyn on itse rakastettava ruokaa voidakseen kirjoittaa näin maukkaasti, makuhermoja kiusaavasti, hyvin ranskalaisesti erilaisista ruoista vihanneksista sorbettiin ja leivästä kalaan.
Tämän viimeisen henkisen ristiretken ohella pääsemme kurkistamaan kriitikon lähellä olevien mieliin, tunteisiin. Millainen oli muiden silmissä tämä asialleen niin täydellisesti omistautunut kulinaristi? Kuinka hänen perheensä, kissansa, lääkärinsä, työhuoneessa oleva Venus-patsaansa suhtautuivat häneen. Kuva vanhasta miehestä rakentuu hiljalleen pienistä paloista. En sanoisi, että olisin samaistunut herra kriitikkoon mutta ehkä ymmärsin jotain siitä intohimosta, määrätietoisuudesta ja tunsin jotain lämmintä häntä kohtaan.
Oh yes, I know all that. I know that they're all unhappy because nobody loves the right person the way they should and because they don't understand that it's really their own self they're cross with.
The Gourmet on matka ruoan maailmaan ja on silti paljon enemmän. Jokainen lukija voinee löytää tämän pienen kirjan syövereistä sen jonkin itseään koskettavan asian. Mutta palatakseni ruokaan.. Tätä lukiessani tulin pohtineeksi paljon makuja, unohtumattomia hetkiä ruoan kanssa, joita olen itse kokenut.
Minä rakastan ruokaa. Niin moni muukin. Olen nyt viettänyt sopivasti kaksi päivää opettajien täydennyskoulutuksessa, jonka aiheena on molekyyligastronomia. Tämä projekti liittyy graduuni. Tieteelliseltä kalskahtavasti nimestään huolimatta molekyyligastronomian perusideana on, että joku tekee jossain ruokaa jollekin, ja se ruoka nautitaan yhdessä. Kyse ei ole siis niinkään pelkästä kikkailusta ruoanlaiton kemialla, vaan siitä että haluamme tehdä entistä parempaa ruokaa. Hieno suomalainen näkökulma molekyyligastronomiaan löytyy Anu Hopian blogista. Hopia on molekyyligastronomian uranuurtaja Suomessa ja on ilo tehdä tällä hetkellä yhteistyötä hänen kanssaan.
Mutta takaisin siihen ruokaan. The Gourmetin innoittamana haluaisin esitellä teille muutaman makumuiston, joka on minulle hyvin tärkeä. Koneella minulla on kuvia vain vuodesta 2008, joten menemme lähimenneisyyden muistoilla vaikka vanhempiakin olisi lukuisasti..
Muriel Barbery raottaa kirjassaan The Gourmet (käännetty englanniksi 2009, suomeksi julkaistu Gummeruksen toimesta 2011) ovia kahteen minua kiinnostavaan aiheeseen, ruokaan ja Ranskaan. Pierre Arthens, arvostettu ruokakriitikko on kuolemaisillaan. Ainut asia, joka tätä intohimoisesti ainoastaan ruokaan suhtautuvaa miestä vaivaa on jokin unohtunut maku.
I am going to die and there is a flavour that has been teasing my taste buds and my heart and I simply cannot recall it. I know that this particular flavour is the first and ultimate truth of my entire life, and that it holds the key to a heart that I have since silenced.
Niinpä lukija pääsee makumatkalle tämän mahtavat Maîtren mukana, matkalle läpi tuoksujen, suutuntumien ja hetkien. Hetkiä ravintoloissa, puutarhoissa, matkoilla ja kotona. Barberyn on itse rakastettava ruokaa voidakseen kirjoittaa näin maukkaasti, makuhermoja kiusaavasti, hyvin ranskalaisesti erilaisista ruoista vihanneksista sorbettiin ja leivästä kalaan.
Tämän viimeisen henkisen ristiretken ohella pääsemme kurkistamaan kriitikon lähellä olevien mieliin, tunteisiin. Millainen oli muiden silmissä tämä asialleen niin täydellisesti omistautunut kulinaristi? Kuinka hänen perheensä, kissansa, lääkärinsä, työhuoneessa oleva Venus-patsaansa suhtautuivat häneen. Kuva vanhasta miehestä rakentuu hiljalleen pienistä paloista. En sanoisi, että olisin samaistunut herra kriitikkoon mutta ehkä ymmärsin jotain siitä intohimosta, määrätietoisuudesta ja tunsin jotain lämmintä häntä kohtaan.
Oh yes, I know all that. I know that they're all unhappy because nobody loves the right person the way they should and because they don't understand that it's really their own self they're cross with.
The Gourmet on matka ruoan maailmaan ja on silti paljon enemmän. Jokainen lukija voinee löytää tämän pienen kirjan syövereistä sen jonkin itseään koskettavan asian. Mutta palatakseni ruokaan.. Tätä lukiessani tulin pohtineeksi paljon makuja, unohtumattomia hetkiä ruoan kanssa, joita olen itse kokenut.
Minä rakastan ruokaa. Niin moni muukin. Olen nyt viettänyt sopivasti kaksi päivää opettajien täydennyskoulutuksessa, jonka aiheena on molekyyligastronomia. Tämä projekti liittyy graduuni. Tieteelliseltä kalskahtavasti nimestään huolimatta molekyyligastronomian perusideana on, että joku tekee jossain ruokaa jollekin, ja se ruoka nautitaan yhdessä. Kyse ei ole siis niinkään pelkästä kikkailusta ruoanlaiton kemialla, vaan siitä että haluamme tehdä entistä parempaa ruokaa. Hieno suomalainen näkökulma molekyyligastronomiaan löytyy Anu Hopian blogista. Hopia on molekyyligastronomian uranuurtaja Suomessa ja on ilo tehdä tällä hetkellä yhteistyötä hänen kanssaan.
Mutta takaisin siihen ruokaan. The Gourmetin innoittamana haluaisin esitellä teille muutaman makumuiston, joka on minulle hyvin tärkeä. Koneella minulla on kuvia vain vuodesta 2008, joten menemme lähimenneisyyden muistoilla vaikka vanhempiakin olisi lukuisasti..
Kuvassa ankankoipiconfit nautittuna tämän vuoden huhtikuussa Pariisissa pienessä ravintolassa nimeltä Chez Marie. Ruoka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellistä, suussasulavaa, ja kruunasi matkan paremmin kuin hyvin.
Kakkuja Tallinassa. Minä olen ehdottomasti kakkuihminen, myös piiraat ja leivonnaiset käyvät. Nämä eivät olleet parhaita kakkuja joita olen koskaan syönyt. Muistettavan tilanteesta tekivät se, että kakkupaloja sai ottaa ihan luvalla kaksi ja se järjetön kollektiivinen sokerihumala, joka tästä kakkufiestasta seurasi. Good times.
Ehdottomasti parhaita muistoja Kööpenhaminan reissulta. Illalla nälän yllättäessä hiippailimme hotellin viereiselle huoltoasemalle hakemaan hodareita, pölsellä tietysti. Hodarin syöminen pimeällä parkkipaikalla ennen palaamista hotelliin, good times jälleen.
Rakkaudella valmistettua parsaa, aitoa italialaista parmesania ja pippuria. Vähän oliiviöljyä. Mitä muuta sitä tarvitsee?
Erillismaininnan ansaitsee myös kahvi. Kun saa maistaa huolella keitettyä tummapaahtoista kahvia.. Joskus kardemummalla, joskus makusiirapilla, joskus pelkällä maidolla, espresso sokerilla. Aina kahvi ei ole yhtä hyvää mutta joinain hetkinä se on juuri se asia, joka kruunaa kaiken.
Niin moni muukin maku ja ruoka olisi ansainnut tulla mainituksi. Pappani tekemä itsekalastettu kuha mökkijärvestä, todella voiset ja valkosipuliset etanat, ikisuosikkini sitruunamarenkipiirakka jota teen itse, äitini tekemät täydelliset sämpylät (osaisinpa joskus minäkin tehdä niitä niin, sillä varmuudella ja huolettomuudella), vastapaistettu munakas jossa vähän ruohosipulia, Espanjassa syömäni paella jossa oli mielettömästi simpukoita ja hiekan häivähdys, parhaat hampurilaiset joita saa Nilsiästä satamaravintola Syvärin Helmestä.. Ja kaikki ne maut joita en ole vielä maistanut.
Kaksi asiaa ovat selviä. Aion jatkaa ruoan arvostamista ja lukea Muriel Barberyn Siilin eleganssin.
Kulinaristin kuolemasta ovat kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena, Ilse/Juuri tällaista ja Susa/Järjellä ja tunteella.
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (ja cupcakeja)
Ann Rosmanin Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011) on pesunkestävä ruotsalainen dekkari. Tapahtumapaikkana toimivat Göteborg ja sen lähistöllä oleva rannikkokaupunki Marstrand. Tarina lähtee käyntiin, kun vanhan majakkasaaren kunnostustöiden yhteydessä löytyy kellariin muurattu ruumis.
"Yllättävän hyvin säilynyt, olisikohan suolapitoisen ilman takia?" Karin pohti kaivaessaan samaan aikaan kännykkäänsä. "Soitan tekniikan pojille."
Päähenkilönä on juuri tutkimusjaokseen siirretty poliisi Karin Adler, jolle majakkasaaren tapaus on hänen ensimmäinen oma tutkimuksensa. Mukana pyörii poliisilaitoksen muu henkilökunta vähän eksentrisestä työparista luotettavaan oppi-isään ja jämäkkään kuolinsyytutkijaan. Poliisilaitoksen tiimin lisäksi tarinaa kuljettavat vuorollaan myös muut kiinteästi tarinaan liittyvät henkilöt. Vaihtuva kertoja pitää otteen tuoreena ja antaa lukijalle mahdollisuuden koota omaa vihjepankkiaan ja selvittää mysteerin ratkaisua.
Kuolintapausta tärkeämmäksi nousee vähitellen siitä kumpuava sukutarinan arvoitus. Kuka on kuka ja mitä oikein tapahtui Marstrandissa 1960-luvulla? Mukaan vedetään pikkukaupungin asukkaita niin hienostoperheen jäsenistä eläkeläiskalastajiin ja jämpteihin mummeleihin. Unohtaa ei tule myöskään kulisseissa tapahtuvia ihmissuhdekiekuroita.
Teepannun vihellys herätti hänet. Hän purki repun ja leikkasi tuomastaan leivästä viipaleita. Missään muualla tee ja voileivät eivät maistuneet yhtä hyvältä kuin veneessä. Ulkona oli tullut pimeää, ja pöydän yläpuolella oleva öljylamppu levitti viihtyisää valoa. Karin pani cd-levyn soimaan. Kaiuttimista virtasi Evert Taubea Sven-Bertilin esittämänä.
Olen henkilökohtaisesti suuri ruotsalaisten dekkareiden ihailija, kyllä siellä osataan. Rannikkokaupungin tunnelma, punaiset puutalot ja merenaaltojen pärske veneen kylkiä vasten höystettynä mielettömällä mysteerillä on täsmälleen minulle toimiva resepti. Taustalla soi Evert Tauben musiikki. Rosman kirjoittaa taitavasti niin maisemista kuin ihmisistäkin ja saa paikoin hyvinkin luovat juonenkäänteet kuulostamaan uskottavilta. Juoni kulkee jouhevasti ja on kirjoitettu niin ovelasti että ainakin minulle loppu tarjoili varsinaisen yllätysbuffetin säestettynä olisihan minun pitänyt tuo tajuta-jupinalla.
Majakkamestarin tytär muistutti minua vähän sekä Stieg Larssonin kirjasta Miehet jotka vihaavat naisia (jos unohdetaan se ylenmääräinen tekniikkahöpötys) ja Åsa Larssonin Rebecka Martinsson-kirjoista. (kunpa Åsa Larssonilta tulisi pian jotain uutta!)
Bazar lupailee suomennettua jatkoa Karin Adlerin seikkailuille kevääksi 2012. Sitä odotellessa. Toivottavasti Rosman kirjoittaa näitä vielä monta ja kunpa osaisin ruotsia niin hyvin että voisin lukea näitä nopeammin.
Majakkamestarin tyttären bongasin alunperin Hannan arviosta. Kirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi.
"Yllättävän hyvin säilynyt, olisikohan suolapitoisen ilman takia?" Karin pohti kaivaessaan samaan aikaan kännykkäänsä. "Soitan tekniikan pojille."
Päähenkilönä on juuri tutkimusjaokseen siirretty poliisi Karin Adler, jolle majakkasaaren tapaus on hänen ensimmäinen oma tutkimuksensa. Mukana pyörii poliisilaitoksen muu henkilökunta vähän eksentrisestä työparista luotettavaan oppi-isään ja jämäkkään kuolinsyytutkijaan. Poliisilaitoksen tiimin lisäksi tarinaa kuljettavat vuorollaan myös muut kiinteästi tarinaan liittyvät henkilöt. Vaihtuva kertoja pitää otteen tuoreena ja antaa lukijalle mahdollisuuden koota omaa vihjepankkiaan ja selvittää mysteerin ratkaisua.
Kuolintapausta tärkeämmäksi nousee vähitellen siitä kumpuava sukutarinan arvoitus. Kuka on kuka ja mitä oikein tapahtui Marstrandissa 1960-luvulla? Mukaan vedetään pikkukaupungin asukkaita niin hienostoperheen jäsenistä eläkeläiskalastajiin ja jämpteihin mummeleihin. Unohtaa ei tule myöskään kulisseissa tapahtuvia ihmissuhdekiekuroita.
Teepannun vihellys herätti hänet. Hän purki repun ja leikkasi tuomastaan leivästä viipaleita. Missään muualla tee ja voileivät eivät maistuneet yhtä hyvältä kuin veneessä. Ulkona oli tullut pimeää, ja pöydän yläpuolella oleva öljylamppu levitti viihtyisää valoa. Karin pani cd-levyn soimaan. Kaiuttimista virtasi Evert Taubea Sven-Bertilin esittämänä.
Olen henkilökohtaisesti suuri ruotsalaisten dekkareiden ihailija, kyllä siellä osataan. Rannikkokaupungin tunnelma, punaiset puutalot ja merenaaltojen pärske veneen kylkiä vasten höystettynä mielettömällä mysteerillä on täsmälleen minulle toimiva resepti. Taustalla soi Evert Tauben musiikki. Rosman kirjoittaa taitavasti niin maisemista kuin ihmisistäkin ja saa paikoin hyvinkin luovat juonenkäänteet kuulostamaan uskottavilta. Juoni kulkee jouhevasti ja on kirjoitettu niin ovelasti että ainakin minulle loppu tarjoili varsinaisen yllätysbuffetin säestettynä olisihan minun pitänyt tuo tajuta-jupinalla.
Majakkamestarin tytär muistutti minua vähän sekä Stieg Larssonin kirjasta Miehet jotka vihaavat naisia (jos unohdetaan se ylenmääräinen tekniikkahöpötys) ja Åsa Larssonin Rebecka Martinsson-kirjoista. (kunpa Åsa Larssonilta tulisi pian jotain uutta!)
Bazar lupailee suomennettua jatkoa Karin Adlerin seikkailuille kevääksi 2012. Sitä odotellessa. Toivottavasti Rosman kirjoittaa näitä vielä monta ja kunpa osaisin ruotsia niin hyvin että voisin lukea näitä nopeammin.
Majakkamestarin tyttären bongasin alunperin Hannan arviosta. Kirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi.
***
Tenttien päättymisen kunniaksi tekaisin Kodin kuvalehden innoittamana cupcakeja. Muokkailin lehden reseptiä vähän oman makuni mukaisemmaksi lisäillen vähän sitruunaa ja kardemummaa. Tuli näistä silti ihan pikkiriikkisen liian makeita mutta yksi tällainen kahvin kanssa oli jokseenkin täydellistä. Aurinkoista sunnuntaita!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






