Maria Veitola: Veitola

Veitola sopii myös kahvin kanssa.

Bosslady, äiti ja tyylikokeilija

Maria Veitola on minulle kaikista tutuin Trendin kolumnistina, olen ollut vuosia lehden on-off-tilaaja. Olen pitänyt Veitolan teksteistä paljon, niissä on ollut napakkuutta ja hyviä havaintoja erityisesti ihmissuhteista. Tätä myöten kovasti rummutettu Veitola oli luontevaa ottaa kuunteluun, sillä siihen on koottu Veitolan kirjoittamia kolumneja ja hänen kommenttejaan niihin useiden vuosien varrelta.

Äänikirjana tämä oli loistavaa kuunneltavaa. Veitolan äänessä kuuluu puhetyöläisen varmuus ja selkeys. Rytmitys on hyvää ja puheessa kuuluu sopivasti tunne. Äänikirjaformaatti asetti toisaalta myös haasteita, sillä aina minulle ei ollut selvää milloin kyseessä oli varsinainen kolumni ja milloin sen kommentointi. Ei se kuuntelemista sinänsä haitannut, mutta välillä oli vähän hassua havahtua näkökulman äkilliseen vaihtumiseen.

Aiheet vaihtelevat ystävyyssuhteista perhedynamiikkaan, tyyleistä urakehitykseen, bilettämiseen ja vanhemmuuteen, näin muutamia mainitakseni. Monipuolisesta kattauksesta on helppo löytää itselleen samaistumiskohteita ja useassa kohtaa löysin itseni nyökyttelemästä, saatoinpa pyyhkäistä muutaman kyyneleenkin. Laajuuden vuoksi joukosta löytyi luonnollisesti myös asioita, joista olin eri mieltä, mutta ei sekään ole huono asia. Omien ajatusten törmäyttäminen tekee ihmiselle hyvää.

Veitola on hyvä ja sujuvasanainen kirjoittaja. Sitä myöten välillä mietitytti, olisiko teos voitu toteuttaa sisältäen kokonaan tai ainakin enemmän uusia tekstejä, sillä osittain kolumnit keskustelivat toistensa kanssa sujuvasti ja välillä hyppäykset saman aihepiirinkin sisällä tuntuivat aika suurilta. Onneksi tekstien kaveriksi oli kuitenkin lisätty ne kommentit ja muutama kokonaan uusi kolumni, jolloin kokoelma oli kuitenkin vahvasti tätä päivää.

Äänikirjakaverina Veitola oli joka tapauksessa erinomaista seuraa päiväkävelyillä ja pyykkejä ripustaessa. Go Maria, oot huima tyyppi!

Reader, why did I marry him? -blogissa vietettiin myös hyviä hetkiä Marian kanssa.

Maria Veitola: Veitola
WSOY äänikirja, 2018. 7 h 24 min.
Lukija: Maria Veitola

Vertaistukea vanhemmuuteen etsimässä

Minimesenaatin syntymän jälkeen vauva-arjen syövereissä on kaivannut ajatuksilleen törmäytystä ja vertaistukea. Sitä myöten olen haalinut äitiydestä tavalla tai toisella kertovia kirjoja luettavaksi, vaikka usein huomaankin myös ärsyyntyväni näistä kirjoista hirvittävästi. Kaikin puolin hyvän äitiydestä tai vanhemmuudesta kertovan kirjan kirjoittaminen taitaa olla yhtä vaikeaa kuin kaikin puolin hyvä vanhemmuus.

Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut - äitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva, 2017) kertoo Naakan omasta äidiksi tulemisesta ja sen herättämistä ajatuksista, mutta paneutuu myös yleisesti äitiyden ympärillä vellovaan keskusteluun. Naakan Mutsie-blogia en ole aiemmin lukenut, mutta se ei kirjan lukemiseksi ole tarpeellista. Kuuntelin kirjan Minttu Mustakallion ilmeikkäästi lukemana äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa oikein hyvin. Jokaisen luvun jälkeen Naakka esittää lukijalle sen aiheisiin liittyvän kysymyksen ja painettuun kirjaan on jätetty tilaa omille muistiinpanoille. Äänikirjassa tämä ei ymmärrettävästi samalla tavalla toimi, mutta alkuärsytyksen jälkeen kysymykset alkoivat kuitenkin puoltaa paikkaansa.

Erityisesti kirjan loppupuoli oli kiinnostavaa kuunneltavaa. Naakka pohtii muun muassa äitiyden kiellettyjä tunteita ja kertoo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ahdistuksesta. Keskustelunaloitus näistä aiheista ei ole lainkaan pahitteeksi, sillä esimerkiksi niin sanotuista kielletyistä tunteista puhuminen on varmasti monelle (itsellenikin) vaikeaa ja masennukseen liittyy edelleen stigmaa. Kyllähän sitä nimittäin pitäisi Anni Saastamoisen sanoin pärjäillä menemään vaikka mikä olisi. Ei, mieluummin kissa pöydälle ja apua saataville kun sitä tarvitaan.

Sari Helinin Huono Äiti : tunnustuksia (Schildts & Söderströms, 2013) tarttui mukaan jollakin kirjastoreissulla. Tämän kirjan juuret löytyvät Helinin luotsaamasta Huono Äiti -yhteisöstä. Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joissa pohditaan äitiyttä ja perhe-elämää milloin mistäkin vinkkelistä. Huonot äidit muun muassa saattavat tarjota perheelleen helppovalmisteisia soppia, heittää epähuomiossa rakkaita rikkinäisiä leluja roskiin eivätkä jaksaisi pelata lautapelejä vaikka niitä väitettäisiin kuinka kehittäväksi. Toisaalta Helin myös armahtaa äitejä nykyvanhemmuuden paineessa: valmisruoka voi olla ihan ok juttu ja maalaisjärkeä voi käyttää.

Puolittain teos oli todella kivaa luettavaa, tuli hyvä mieli ja vähän naurattikin. Tätä tapahtui lähinnä silloin, kun huumoria vähän jarruteltiin ja maltettiin todeta omaan korvaani täyspäisiä asioita: aina ei tarvitse jaksaa kaikkea ja ihan hyvin se menee, äitiys, ilman joka suuntan kaahottamista. Puolittain sitten taas toisaalta ärsytti, sillä en jaksaisi stereotypisoitua tekstiä saamattomista puolisoista, jotka ruinaavat seksiä eivätkä kykene suoriutumaan mistään kotitöistä ilman huonon äidin patistusta ja apua enkä toisaalta myöskää kaipaa mukahauskoja neuvoja syrjähyppyihin tai perheseksiin. Plaaaaaaah.

Karoliina Sallinen-Pentikäisen romaanit Tee se itse -vauva  ja #vauvavuosi (Bazar, 2016 ja 2018) sukeltavat puolestaan äitiyteen tai oikeastaan vanhemmuuteen fiktion kautta. Myös Sallinen-Pentikäinen on näemmä perheblogiskenessä tunnettu kasvo Kolmistaan-bloginsa tiimoilta. Ensimmäisessä kirjassa Usva ja Juha yrittävät ja lopulta odottavat vauvaa ja synnytyksen jälkeen päädytään toisessa teoksessa elämään enemmän tai vähemmän auvoista vauvavuotta. Kuuntelin molemmat kirjat Toni Kamulan ja Sanna Majurin lukemina äänikirjoina.

Äänikirjoina molemmat teokset olivat leppoisaa kuunneltavaa, vaikka täytyy myöntää että täältä omasta vauvakuplasta kuunneltuna kirjat nostivat verenpainetta välillä liikaakin juuri stereotypioiden vuoksi. Tai oikeastaan ehkä siksi, että en ollut varma onko kirja tosissaan vai onko tässä nyt satiiria ja kuinka paljon. Miksi kantoliinailusta innostuneet äidit ovat "aina" kiiluvasilmäisiä superekohippejä ja lastenvaatteiden shoppailu parasta ikinä? Käsiteltiin kirjoissa ihan mukavasti toisaalta myös epävarmuuden tunteita ja vanhemmuuteen kasvamista, joten peukku sille ja kahden kertojan näkökulma oli virkistävä. Painetuissa kirjoissa on Sanni Kariniemen kuvitus, joka kansien perusteella vaikuttaa hauskalta.

Näistä kiinnostavin teos itselleni taisi olla Naakan teos, sitä lukiessa lienin vähiten kiukkuinen. Kiinnostavaa näissä kirjoissa oli mielestäni myös kaikkien teosten blogilähtöisyys, vaikka se sinänsä on vain järkevää kun kirjoilla on jo valmiiksi jonkinlainen lukijakunta. Taidan silti oman mielenrauhani vuoksi pysytellä silti edelleen kirjablogien parissa, perheblogiskene tuntuu pääsääntöisesti edelleen aika pelottavalta paikalta.

Tee se itse -vauvalla kuittaan Perkeet-haasteesta kohdan kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) (tämä muuten kuulostaa pahemmalta kuin on, kolme tähteä tarkoittaa GR:ssa kuitenkin I liked it).

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018. 5 h 42 min.
Lukija: Minttu Mustakallio

Sari Helin: Huono Äiti : Tunnustuksia
Schildts & Söderströms, 2013. 128 s.

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva
Bazar, 2016. 4 h 58 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi
Bazar, 2018. 6 h 32 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Lavalta: FULL PULL, Woyzeck

Kuva: Sami Roikola

Yliviritetyt supertraktorit ja herkkä tanssijapoika

Siitä lienee viitisentoista vuotta, kun olin tavalliseen tapaan viettämässä muutamaa kesäistä viikkoa enoni luona Nilsiässä. Sinä kesänä koukutuin jostain syystä tractor pullingiin, katsoin sitä päivittäin ja jännitin miten kisaajille käy. Sen jälkeen en ole lajiin missään varsinaisesti törmännyt, ennen kuin näin Laura Mattilan ohjaaman FULL PULL, Woyzeckin.

Esityksestä piti ilmeisesti alunperin tulla sellainen perinteisempi Woyzeck, mutta jossain vaiheessa esityksen fokukseksi tuli Juho Uusitalon, esityksen ainoan näyttelijän, tarina. Büchnerin tarinan elementtejä on edelleen säilytetty, mutta alkuperäisen tekstin syvällisempi tunteminen ei ainakaan minulle ollut edellytys esityksestä nauttimiseen.

Uusitalo ei solahtanut kasvuympäristössään Pohjanmaalla miehille varattuun muottiin. Perheen muut miehet harrastivat tractor pullingia, Uusitalon tehtävät siihen liittyen löytyivät vähitellen keittiöstä. Jääkiekko ei kiinnostanut, mutta tanssin parista löytyi harrastus ja intohimo. Kymmenvuotiaana Uusitalo teki ensimmäisen oman koreografiansa Yksinäisen miehen vaellus ja se nähdään myös tässä esityksessä. Hieno hetki, mutta käytännössä tanssiryhmän ainoana poikana elo ja olo ei aina ollut sitä helpointa. Kaiken lisäksi äänenmurroskin taisi jäädä tulematta tai ainakin äänen ylärekisterin käyttö tuntui nuorena luontevammalta, vaikka matalampikin taajuus lopulta löytyi käyttöön.

Uusitalon kasvutarinaan on upotettu pätkiä Woyzeckista, maanrakoon painetun miehen kamppailusta, ja lisäksi työryhmän muiden miesjäsenten (äänisuunnittelusta vastaava Markus Tapio ja valo- video- ja lavastesuunnittelun luonut Sami Roikola) näkökulmia toksiseen maskuliinisuuteen. Liikuntatuntien simputus, "oikeanlaiseen miehuuteen" liittyvä väkivalta, uhoaminen ja synkissä vesissä rypeminen näyttäytyvät esityksessä varoittavina esimerkkeinä. Mattilan ohjaus ei kuitenkaan väitä yhdenlaisen miehuuden olevan jotenkin oikeampaa, vaan lähinnä näyttää myrkyllisten oletusten mahdollisia seuraamuksia. Miehille on tilaa niin siellä yliviritetyn traktorin ratissa kuin tanssisalissakin.

Henkilökohtaisen teeman lisäksi esitys on myös fyysisiltä puitteiltaan intiimi. Kruununhakalainen asunto, jossa esitys nähdään, on Mattilan ja Uusitalon koti. Kuumana heinäkuun iltana esitystila on paahteinen, mutta hieno. Pahvilaatikot reunustavat lavaksi laitettua tilaa, hapsulamput vievät ajatukset mummolamaisiin vanhoillisiin tiloihin. Valaistus on pääasiassa hämärä.

Täytyy vielä erikseen kehua esityksen ikkunaruutuihin tehtyjä projisointeja. En tiedä minkälaiset high tech -ruudut ja systeemit siellä oli, mutta hienolta näytti ja oli mahtavaa kun kerrankin projisoinnit eivät samalla heijastuneet näyttelijän kasvoihin ja muuhun rekvisiittaan. Pohjanmaalla kuvatut videopätkät myös keskustelevat hyvin esityksen sisällön kanssa ja toivat siihen lisää syvyyttä.

Hieman yli tunnin pituinen esitys on hieno keskustelunavaus tärkeästä aiheesta. Se uskaltaa kyseenalaistaa ja kommentoida, mutta ei uhriudu vaan näyttää miten omista unelmistaan voi pitää kiinni haastavassakin ympäristössä ja löytää niistä voimaa, jota omaksi itseksi kasvamiseen tarvitaan.

Teos on Juho Uusitalon Teatterikorkeakoulun taiteellinen opinnäytetyö. Esityksiä on 16.7. asti.

Anton Vanha-Majamaa on kirjoittanut Hesariin kiinnostavan, esitystä taustoittavan arvion.

Veera Salmi: Saari

Saaren iltanuotiolla korjataan kolhittuja sieluja

Kiusatut, hylätyt, yksinäiset, tervetuloa Saarelle! Veera Salmen romaanissa elämän kolhimat nuoret lähtevät seuraamaan unelmaansa Tyynenmeren autiolle saarelle. Majojen rakentamisen ja iltanuotiolle kokoontumisen lisäksi tavoitteena on myös auttaa muita lapsia ja nuoria selviämään hankalista tilanteista. Unelmaelämä yhteiskunnan ulkopuolella ei lopulta taida kuitenkaan olla sitä, mitä kaikki sydämessään haluavat.

Kirjan pääasiallinen kertoja on Hansama, poika, joka lavasti kuolemansa päästääkseen pois yksinäisestä elämästään ja joka haaveilee mielikuvituksen tuotteesta todelliseksi määränpääksi muuttuneesta saaresta. Vähitellen joukon jatkoksi saadaan muitakin kolhittuja, Malala ja Morris näin aluksi, ja matka saarelle voi alkaa. Ystävysten yhteispeli toimii mainiosti ja kaikkien osaamista tarvitaan uuden elämän alkuun saattamiseksi. Täysin eristyksissä Saarella ei kuitenkaan olla, vaan kolmikko yrittää resurssiensa rajoissa auttaa muitakin lapsia.

Tarina ei ole suoraan sanottuna kovin realistinen ja suhtauduin jossain määrin kriittisesti kirjan maailmaan. Mitä kieltä eri puolilta maailmaa saapuneet nuoret keskenään puhuvat? Voiko rikkinäisiä tavaroita korjaamalla oikeasti ansaita niin paljon rahaa? Pystyykö passeja tosiaan väärentämään lentokentän vessassa tuosta noin vain? Voinee siis todeta, että immersio ei täysin kohdallani onnistunut sillä ajattelin näitä asioita lukiessani huvittavan usein. Toisaalta tarina kuitenkin vei mukanaan, halusin tietää mitä näille sympaattisille tyypeille lopulta tapahtuu. 

Epäuskottavuuksistaan huolimatta kirjan sanoma nimittäin lämmitti mieltä ja sydäntä ja realismikakkulat kannattaakin jättää tätä lukiessa kotiin. Voimiansa yhdistämällä nuoret saivat aikaan vaikka mitä ja heidän ystävyytensä oli ilahduttavaa. Pidin myös siitä, että tarina onnistui kuitenkin väistämään mielestäni siirappisimmat mahdollisuudet ja heittää kehiin sopivasti realismia, kun sitä tarvitaan. 

Salmi kirjoittaa mukaansatempaavasti ja kertojaratkaisut ovat vinkeitä. Hansama tuntuu rikkovan neljättä seinää ahkerasti puhellen välillä lukijan kanssa. Aluksi se tuntui hieman kummalliselta, mutta lopulta homma sopi oivallisesti kirjan tyyliin. Saari sai ajattelemaan, miten paljon yksinäisiä nuoria maailmassa on ja toisaalta sitä, miten pienin keinoin monia heistä voisi auttaa. Aina ei tarvitse lähteä Saarelle löytääkseen paremman huomisen. 

Kirjan innoittamana aion myös kokeilla inkiväärin kasvattamista omassa keittiössä, ehkä myös ananaksen, ja kokkailla ihastuttavan yksinkertaisen oloista porkkana-inkiväärikeittoa. 

Kirsin kirjanurkassa toivotaan kirjan pääsevän luettavaksi kouluissa, Kirjahurjake-blogissa lämmettiin vähitellen nuorten touhuille ja Luetaanko tämä? -blogissa toivotaan, että kirjaan tarttuisi moni sen ajoittain haastavasta tyylistä huolimatta.

Veera Salmi: Saari

Otava, 2018. 350 s.

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀,: Älä mene pois (Lit up!)

Yllätyksellinen ja voimakas tarina eräästä avioliitosta

Ystävä sanoi, että Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n teos Älä mene pois ei todennäköisesti ole minun kirjani. Hän oli oikeassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi huono. Nigerialaisen Adébáyọ̀n tarina murenevasta avioliitosta, salaisuuksien painosta ja vanhemmuudesta on väkevästi kerrottu.

Yejiden ja Akinin intohimoisesti alkanut avioliitto natisee liitoksistaan. Toivottua lasta ei kuulu näkijöistä ja pyhiinvaelluksista huolimatta ja anoppi tuputtaa talouteen toista vaimoa. Avioparin välit kiristyvät ja valheet ja salailu kuormittavat aikaisemmin lämpimiä välejä. Akin ja Yejide pääsevät kertojiksi kumpikin vuorollaan ja vähitellen lukijalle selviävät parisuhteen synkimmät salaisuudet. Kerrontatapa on koukuttava, dramaattinen ja lukiessa saa yllättyä monta kertaa. Tarinan ohessa Adébáyọ̀ avaa Nigerian poliittista (lähi)historiaa ja perinteitä.

Joidenkin aiheidensa puolesta kirja oli minulle raskas luettava ja jouduin pitämään itseäni ikään kuin käsivarren mitan päässä. Vauvavuotta elellessä pieniin lapsiin liittyvät vastoinkäymiset ahdistavat entistä enemmän. Tämän vuoksi en voinut myöskään heittäytyä tarinan vietäväksi ja ulkopuolisena tarkkailijana tarina ei luonnollisesti vaikuta yhtä voimakkaasti kuin voisi. Haastavaksi koin myös sen, että lukujen alussa ei oltu mainittu äänessä olevaa kertojaa ja välillä jouduin palaamaan sivuja taaksepäin, sillä olin lukenut "väärästä näkökulmasta" ja siten aivot menivät hieman solmuun.

Kiinnostavaa oli kuitenkin tutustua nigerialaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Kirja on pullollaan mielenkiintoisia yksityiskohtia niin nimistä, perinteistä, taikauskosta kuin hiusten laitosta. Adébáyọ̀ on hyvä kertoja ja vaikkei kirja innostaisikaan, suosittelen katsomaan ainakin tämän Laura Lindstedtin kanssa käydyn keskustelun Helsinki Litissä.

Kirsin kirjanurkassa tätä kuvataan vangitsevajuoniseksi romaaniksi, Kirjasähkökäyrän Mai meinasi pakahtua lukiessaan.

Aloitan teoksella oman Lit up! -lukusarjani, jossa luen Helsinki Litissä kuulemieni kirjailijoiden teoksia.

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois (Stay with Me, 2017)
Atena, 2018. 300 s.
Käännös: Heli Naski