Joel Haahtela: Elena

Haahtela on nyt ollut tapetilla blogistaniassa ja saanut kirjoittajan jos toisenkin huokailemaan ihastuksesta. Minulla on itselläni hyllyssä jo kolme Haahtelan teosta, Lumipäiväkirja (Otava, 2008), Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2000) ja Katoamispiste (Otava, 2010), mutta päädyin kuitenkin aloittamaan tutustumiseni Haahtelan tuotantoon teoksella Elena : pienoisromaani (Otava, 2003).

Kohta hän tulee. En vielä näe häntä, mutta voin melkein kuulla hänen askeleensa. Ne kaikuvat katukivetyksellä hetken ennen kuin hiekka vaimentaa niiden äänen. Aina samalla tavalla, aina yhtä yllättäen. Kuin hän tulisi tyhjästä.

Mies jää tammikuussa kaksi pysäkkiä liian aikaisin pois raitiovaunusta. Puistossa hän kohtaa naisen ja tämä kohtaaminen muuttaa miehen elämän. Hän jää odottamaan naista, joka aamu. Kuluu kevät, koittaa kesä. Mies rakentaa Elenan niistä tiedonmuruista, joita hän saa ohimennen, kuin varkain. On Puisto, Saaristo ja Kaupunki. On penkki, kastanjat ja odotus.

Elena on pienieleinen ja hiljainen kirja. Ulkoisesti siinä ei tapahdu paljon, istutaan ja tarkkaillaan, mutta taustalla heiluvat puiden oksat ja meren aallot vellovat. Haahtela kuljettaa tarinaa omalla painollaan, kuin hengityksen rytmiin, ja lukija sulautuu osaksi kertojan elämää. Tarina myös kertoo sen mitä on, se ei leikittele turhaan metaforilla koska se ei tarvitse niitä.

Mutta mikään tästä ei pidä paikkansa. Elena on joku muu, enkä tunne häntä lainkaan. Hänellä on salaisuuksia, joista kukaan ei tiedä. Mistä hän on saanut hymynsä? Mitä hän häpeää? Ketä hän on rakastanut?

Se on sulkeutuneita ja avautuvia ovia, hämäriä iltoja, salaisuuksia ja pakkomielteenomaista kaipuuta, suolan tuoksua ja raitiovaunun kolinaa. Minä näen kirjan Helsingissä, vaikka se ei siellä tapahdukaan. Tai ehkä tapahtuukin, minun Helsingissäni, Missä kuljimme kerran - Helsingissä vaikka Kaivopuiston puut eivät olekaan lumen vaan lehtien peitossa.

Kirjan sulkemisen jälkeen kaikki tuntuu unenomaiselta mutta silti tarkalta, ääriviivat vaikuttavat vahvemmilta. Erotan kaikki junan päästämät äänet, havaitsen kirkkaansinisen talvitakin harmaiden joukossa, kuuntelen kuinka kauppakeskuksen ovet kuulostavat torvisoittokunnalta.

Vähän tosin harmitti, että olin erästä kautta saanut vahingossa tietooni pienen tarinaan liittyvän yksityiskohdan. Ei se varsinaisesti lukukokemusta haitannut tai huonontanut, mutta tiedostin kyllä sen vaikutuksen siihen miten suhtauduin tarinaan ja henkilöhahmoihin. Niin sitä vaan huomaa, miten pienet asiat siihen lukukokemukseen ja tulkintaan vaikuttavat.

Minä olisin silti voinut lukea tämän heti uudestaan. 123 sivuun mahtuu kaikki.

Luettavaksi hiljaa, rauhassa, mutta myös junassa tähän voi upota.

Puistonpenkillä ovat istuneet myös Zephyr, pihi nainen, Susa, Katja, Booksy, Satu, Riina ja Sara. Muitakin Haahtelan teoksia on luettu ahkerasti, mutta ne jutut saatte nyt ihan itse etsiskellä.